Lapsuuden loppu

Jokunen viikko sitten asetin tavoitteeksi, että ennen kesälaitumia rimpula on vetänyt kärryjä ja kantanut selässään ihmistä.

Valitettavasti näyttää uhkaavasti siltä, että kärryjä ei ehditä poniin tässä 1,5 viikon aikana enää kiinnittää. Tallikaveri pohti eilen ääneen, että taitaa se selkäännousukin jäädä.

Mutta pitäähän sitä edes joskus joku tavoite saavuttaa. Karvaformulan neitsytratsastus tuntui mahdolliselta tavoitteelta sikälikin, että kaikki tarkoitukseen kaavaillut osaset olivat paikalla yhtä aikaa. Niinpä suunnitelmat vaihtuivat lennosta: jo puoliksi puettu sila korvattiin satulalla, ohjastaja ratsastajalla.

Ruusan lapsuuden loppuun varustauduttiin runsain porkkanoin ja kädet melkein jännityksestä täristen. Tai siis täti varustautui, ponihan ei osannut odottaa mitään erityistä. Ihmiset ja varusteet olivat sille ennalta tuttuja.

Testipilotti suoritti selkäännousun kaiken taiteen sääntöjen mukaan ja tätien ohjeistusta millintarkasti noudattaen. Ensin mahalleen satulaan, sitten jalka selän yli ja vasta lopuksi nousu pystyasentoon.

Ruusan henkistä (ja fyysistä) tasapainoa ratsastajan selkäännousu horjutti huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin samana päivänä tapahtunut leukakarvojen saksiminen. (Ja karvojen leikkaaminen kyllä horjuttikin molempia tasapainoja sen verran, että sakset saattoivat kiilata kauhujen top kakkosessa jopa suihkupullon ohi.)

Vaikka kukaan ei tosissaan odottanut Ruusalta rodeoesitystä, ratsaillenousussa noudatettiin varmuuden vuoksi kaikkea mahdollista varovaisuutta ja lahjontaa.

Kun testipilotti oli saatu kammettua selkään oikeinpäin, Ruusa ei vieläkään edes ajatellut poistuvansa tilanteesta. Siinä se vaan tönötti ihan tyytyväisen näköisenä, jatko-ohjeita odotellen. Totesimme, että samalla vaivallahan sitä sitten voi vaikka vähän liikkuakin.

Viisas teini hommissa. Harmittaa kyllä vietävästi tuo ponin totaalinen lihaksettomuus, ei olisi pitänyt luottaa heinäanalyysiin vaan syöttää kunnolla lisäproteiinia. Ja liikuttaa kunnolla, kun ei tuo oikein nykyisessä tarhassa liiku.

Marssimme pienen kunniakierroksen käynnissä. Ruusalla ei edelleenkään ollut asiasta omia mielipiteitä - korkeintaan sellainen, että kerrankin porkkana-automaatti toimii kunnolla.

Ottaisin mielelläni kunnian ponini hienosta käytöksestä kokonaan itselleni, olenhan sentään nähnyt vähän vaivaa ratsautumisen esivalmisteluihin. Toisaalta voi olla, että ponilla nyt vaan sattuu olemaan täydellinen luonne.

Ja ajatelkaas, mikä onni, että samalla tallilla sattuu olemaan päteviä apuvoimia - jopa tismalleen sopivankokoinen ratsastaja, jonka taidot riittävät tällaiseen tehtävään. Näen jo sieluni silmin, kuinka kuvissa näkyvä ratsukko niittää mainetta ja kunniaa kisakentillä. Eikä nyt takerruta mihinkään sellaisiin pikkuseikkoihin kuin rimpulan terveydentilan horjuvuuteen. Antakaa tädin hetki haaveilla.

Masentavaa tässä muuten kivassa kuvassa on se, että kuvan ratsastaja käyttää 7 - 8 reikää lyhyempiä jalustinhihnoja kuin allekirjoittanut. En tahdo tässä vaiheessa edes kuvitella, miltä itse tuolla näyttäisin. 

P.S. Tänään ratsastin taas väliaikaisella vuokraponillani. Olen ehkä vähän rakastunut siihen. Tai paljon. Lopputunnista tuntui melkein kuin osaisin oikeasti ratsastaa. Poni oli niin kevyt ja ihana. Sitäpaitsi kuinka monella ponilla puskatason wannabe-tuuppari pääsee tekemään laukanvaihtoja askeleessa? (En nyt sentään uskaltanut yrittääkään mitään sarjavaihtoja. Ehkä ensi kerralla sitten.)