Se siitä ratsastamisesta ja muita uudelleenjärjestelyitä

Tammikuun alkupuoliskolla tapahtui sellaista, että rupesin ratsastamaan sillä lailla säännöllisesti kuin normaalit hevosenomistajat käsittääkseni tekevät. Eli sellaiset nelisen kertaa viikossa.

Vaikka ratsastus on ollut surkeaa räpellystä, sen lisäämisellä viikko-ohjelmaan oli semmoinen hämmentävä vaikutus, että heräsin joka aamu täynnä intoa ja energiaa.

Setähevosjumppaa joulun alla.

Oli kivat pari viikkoa!

Sitten ilmeisesti universumi hoksasi, että tähdet ovat vinksahtaneet aivan väärään asentoon, ja puuttui peliin. Toki toinen vaihtoehto on, että täti on vain tyhmä, ja kaikkihan tietävät, mitä tyhmästä päästä seuraa.

Tuossa puolisentoista viikkoa sitten maa nimittäin äkillisesti katosi alta ja palasi tärähtäen. Tilanteessa eivät auttaneet hyvin kuvioidut kengänpohjat eikä varovainen askellus.

Aluksi muksahdus tuntui kohtalaisen harmittomalta. Mutta kun muutamaa päivää myöhemmin istuin setähevosen satulassa käyntimaaston verran, häntäluu ilmoitti, että ratsastukset loppuivat muuten nyt tähän.

Ruusan kanssa olemme lähinnä maastoilleet, koska se on molemmista kivaa.

Viime ratsastuksesta on nyt viisi päivää ja häntäluu tuntuu epämukavalta ihan seistessäkin, saati sitten istuessa. Tilanne ei näytä kovin lupaavalta ratsastusharrastuksen jatkumisen kannalta ainakaan ihan välittömässä lähitulevaisuudessa. Eikä kyllä ihan normaalin arjenkaan kannalta.

Niin että ei tämäkään vuosi nyt ihan hirveän paljon edellistä paremmin alkanut. Ottaa pannuun aivan erityisesti siksi, että tänä talvena olen liikkunut ulkona todella vähän ilman nastakenkiä. Minulla on nastakengät sekä tallille että muuhun ulkoiluun. Mutta häntäluunsa jo vähintään kertaalleen murtaneen henkilön ei talviaikaan kannattaisi ottaa ulkona nastattomia askeleita yhtäkään.

Albert sai viime yön lumimyräkässä pampulat otsatukkaansa. Naamalumi on peräisin puusta, 

Ei auta kuin toivoa, että ratsastuksen pakkotauko mitattaisiin viikoissa ennemmin kuin kuukausissa, saati vuosissa (sekään ei ole näissä vammoissa tavatonta).

Toimikoon tämä varoituksena niille, joiden häntäluu on vielä säilynyt ehyenä. Kyllä käveleminen on vaarallista!

Joululomaisia touhuja.

Oman vammautumiseni lisäksi pientä huolta on aiheuttanut tammaponissa jälleen ilmennyt lievä ponnettomuus ja haukotteleminen ihan tarhaolosuhteissakin. Lisäksi on ollut kiukuttelua loimen etusoljen kiinnitysvaiheessa ja vetäytymistä ponisosiaalisissa tilanteissa.

Epämukava mahdollisuus on, että syy mahaan viittaavien oireiden paluuseen on ihmisellinen. Olenhan viime aikoina liikuttanut ponia varsin ahkerasti. Vaatimustaso on kuitenkin ollut erittäin matala.

Bestikset laitumella.

Aina on kuitenkin kivempi etsiä ongelmia muualta kuin omasta toiminnasta, joten olen alustavasti päätynyt pitämään ponini ahdistuksen syynä ns. laumadynaamisia haasteita. Selkosuomeksi sanottuna setähevosen naama v-tuttaa Ruusaa (setähevosella on näistä kahdesta isommat natsat).

Luulin lauman olevan tasapainossa, kun setähevonen on hengannut lähinnä Albertin kanssa. Mutta mahaoireet ovat viite siitä, että näin ei Ruusan mielestä ollut.

Niinpä ponien asumisjärjestelyt pantiin viime viikonloppuna vähän uusiksi. Albert sai kämppikseksi tietenkin setähevosen ja Ruusa majailee nyt monivuotisen ystävänsä setäponin kanssa.

Ihan tyytyväiseltä vaikuttaa.

Ensikokemus on, että Ruusa vaikuttaa nyt tyynemmältä. Eikä aidan toisella puolella kovin stressaantuneelta vaikuteta.

Nykyiset parit ovat yhteensopivia myös ruokailutavoiltaan eli kilpa-ahmijat ja hitaat nautiskelijat ovat omissa loosseissaan. Ruusa ja setäponi säännöstelevät ruokailuaan sen verran, että niiden annoksista riittää melkeinpä vapaaksi heinäksi.

Jos tilanne pysyy tällaisena, laumajako jää toistaiseksi voimaan. Onneksi olemme tallilla, jolla tällaiset yksilölliset ratkaisut ovat mahdollisia!