Pimeä syksyn pimeys

Jos joku ei ole vielä huomannut, niin kerron: ulkona on nykyisin hemmetin pimeää. Ainakin siihen aikaan, kun yhdeksästäviiteen-työläinen pääsee harrastuksiin asti.

Tuli äkillinen tarve löytää otsalamput. Juu, monikossa, vaikka yhdenkin toimivan löytäminen helpottaisi pimeydessä vaeltavaa merkittävästi. Päähän kiinnitettäviä valaisimia on tullut ostettua keskimäärin kerran kaudessa. Laskelmieni mukaan lamppuja pitäisi siis olla ainakin neljä tai viisi.

Valitettavasti jossakin kod(e)issani sijainnee otsalamppuja syövä musta aukko, jolta oli säästynyt vain yksi valaisin. Tämä säästynyt yksilö on tietenkin se valaistusteholtaan heiveröisin yksilö, jonka tuoma valo pimeyteen on verrattavissa yhteen tuikkukynttilään.

Tällaisella varustuksella on ulkoiltu. Heijastinsuojatkin olisi,
mutta eivät mahdu pinteleiden päälle.,
Hännässä on tietysti myös heijastin, ja taluttajalla heijastinriimu.
Viime päivinä varustukseen on lisätty vielä hevossaappaat.

Mutta pimeys, se ei suostunut jäämään tallin seinien ulkopuolelle. On mokoma pyrkinyt tekemään pesää myös tätirukan herkkään mieleen. Mikäs muukaan se mielenmaisemaa synkistäisi kuin epäilys oman kullannupun a.k.a. murheenkryynin kipeydestä.

Murheenkryynillä on ollut taas mahanpuruja, mutta suurempi huoli on kohdistunut alakertaan.

Nimittäin viimeistään silloin, kun kolme viikkoa eristyssellissä viettänyt 3-vuotias liikkuu innokkaasti ja lennokkaasti kuin kaviokuumekroonikko, hälytyskellot kilkattavat omistajan päässä jo kaiken alleen peittävällä volyymillä. Yhtäkkiä muistot joka suuntaan räjähtelevästä jalkapotilaasta saavat vähintään 24 karaatin kultareunuksen.

Maanantai-illan köpöttelyn päätteeksi olin varma, että ponilla on nyt kaiken huipuksi kaviokuume.

Tunnustelin jokaisen jalan kaviopulssin kolmesti. Kun hysteerisyyden herkistämätkään sormenpäät eivät onnistuneet bongaamaan tavallisuudesta poikkeavaa sykettä, kaviokuumediagnoosi alkoi tuntua mahdollisesti ennenaikaiselta.

Ennen hätäpuhelua eläinlääkinnän ammattilaisille päätinkin vielä kokeilla kotikutoisempaa lääkettä eli kavioiden suojaamista saappailla.

Ihan niin dramaattista ihmeparantumista ponin liikkeeseen ei tullut kuin villeimmissä unelmissani toivoin, mutta suunnilleen ensimmäisen bootsilenkin puolivälissä lenkkiä askeleeseen alkoi tulla jo vähän ruusamaista vetoa.

Ilmeisesti kosteassa savessa seisominen on sen verran pehmentänyt Ruusan kavionpohjia, että niitä melko sileälläkin hiekkatiellä pistelee ilkeästi.

Tämä päätelmä on saanut vakavasti miettimään, josko arkomiseen pitäisi etsiä pysyväisluonteisempaa ratkaisua. Vastaherännyt sisäinen kengättömyyshippi kauhistuu ajatusta, mutta olisihan kengitys käsillä olevaan ongelmaan huomattavan käytännöllinen ratkaisu.

Miksi kengittää, onhan saappaat? 

Jotain voi ehkä päätellä siitä, että kieltäydyn kutsumasta bootseja hevoslenkkareiksi. Eivät ne mitkään lenkkarit ole, pikemminkin hevoskumpparit.

Kyllähän kumisaappaissakin tällaiset köpöttelyt kestää, mutta kömpelö ratkaisu ne ovat. Etenkin, kun bootsit ahdasliikkeisen eläimen kavioissa tuppaavat ottamaan vierustovereihinsa turhan kovaotteista kontaktia.

Tänäänkin käytiin myös maastossa. Kun käännyttiin tavallisuudesta poikkeavalle polulle, ponin askeleeseen tuli aivan erilaista vetoa. Tässä kohtaa piti vähän pidätelläkin, ettei poni olisi juossut mäkeä alas. Vaikuttaa vähän siltäkin, että osasyy huonoon kävelyyn voi olla tylsistyminen - en tunne maastoja vielä kovin hyvin enkä pimeässä muutenkaan viitsi lähteä metsään.

Kolme viime päivää on tehty ohjasajotreeniä. Ensimmäisenä päivänä ohjanjatke oli yhtä hymyä, kun poni toimi ensin hyvin kentällä ja sitten tepsutteli vielä maastossa nastabootsit innokkaasti rapisten.

Tänään poni oli sitten taas haluton. Sain videota kentältä, ja jokin siinä ponin kävelyssä kyllä edelleen (tai taas) mättää.

Alla pari pikku pätkää, ensin helpompaan oikeaan kierrokseen (linkki videoon tässä) ja sitten vasempaan (linkki).





Huolikäyrää ei ainakaan loivenna se fakta, että revähtäneeseen jänteeseen on palannut varsin näyttävä turvotus. Jänne ei ole kosketusarka tai lämmin, mutta se pullottaa.

On näyttänyt vähän siltä, että pullotus olisi kävelyn jälkeen vähäisempää kuin ennen sitä. Siksi päädyin tänään, viikkoa eläinlääkärin suositusta myöhemmin, päästämään ponin kuitenkin kokeeksi takaisin normaaliin tarhaan.

Pahimmalta jalka näyttää tästä kulmasta. En ihan tavoittanut samaa kulmaa molempiin kuviin. Vasemmalla tilanne tänään ennen lenkkiä, oikealla jälkeen.

Katsotaan, kuinka käy. Jos jänne on vielä huomennakin turvonnut, on paras soittaa se hätäpuhelu eläinlääkärille heti maanantaiaamuna.

Toinen kuvakulma, jälleen ennen-kuva vasemmalla ja jälkeen-kuva oikealla.