Loksahtelevat palaset

Ihan tässä parin viime viikon aikana olen alkanut uskoa Ruusan elävän sittenkin aikuiseksi asti. En enää mieti parasta tapaa ottaa poni hengiltä, vaan parasta tapaa jumpata sitä. Rohkeimmissa ajatuksissa näen jopa tulevaisuuden, jossa ponini on niin terve kuin valuvioilla varustettu eläin ylipäätään voi olla.

Yhtäkkiä on alkanut tuntua kuin palaset alkaisivat loksahdella paikoilleen.

Palasten loksahtelun voi ymmärtää jopa melko kirjaimellisesti, sillä perjantaina Ruusa päätyi elämänsä ensimmäistä kertaa osteopaatin käsittelyyn. (Tästä on kiittäminen Aischan ihanaa omistajaa Saijaa, joka ystävällisesti varasi Ruusalle ajan oman hevosensa käsittelyn oheen.)

Ruusa ei ollut aina ihan varma, oliko osteopaatti hyvä vai paha.
Käsittelyssä murheenkryynikinttu.

Ei Ruusa-rukassa tainnut monta tervettä kohtaa olla. Pahimpina paikkoina osteopaatti mainitsi ylimmän niskanikaman ja ristiluun.

Ylin niskanikama oli kuulemma vinossa ja kallonpohja täysin tukossa. Vinoon oli päätynyt myös ristiluu. Nämä viat päinvastaisissa päissä ponia olivat vetäneet niiden välissä sijaitsevan ruhonosan kasaan. Siis käytännössä koko Ruusana tunnetun ponin.

Ristiluun vinouden takia Ruusan on ollut mahdoton ottaa takaosaa ja selkää käyttöön tavalla, jollaista ratsuihmiset poneiltaan yleensä odottavat.

Niskanikaman kipeys puolestaan on muun muassa estänyt ponia taipumasta vasemmalle. Ei siis varsinaisesti ihme, että ohjaustehostin on siihen suuntaan puuttunut ja poni on aina ollut vaikea juoksuttaa vasempaan kierrokseen.

Kallonpohjan kireys on voinut kaiken muun lisäksi haitata teiniponin keskittymiskykyä. Tässä kohtaa omistajan on helppo samastua ponin tuskaan, sillä jos omaa kallonpohjaani ei ammattihieroja hoitaisi kuukausittain, tuskin kykenisin edes ajattelemaan työelämän vaatimalla tasolla. Tästä huolimatta ei ole tullut mieleen, että Ruusalla voisi olla samoja ongelmia.

Tulipa todella "vuoden hevosenomistaja" -fiilis, ja nimenomaan lainausmerkeissä. Kumpikaan Ruusan kroppaa kinnaavista vioista ei nimittäin ollut uusi. Mikä pahinta, kumpikaan ei tullut yllätyksenä, vaan olin niitä epäillyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo pari vuotta.

Niskan vamma voi hyvinkin olla seurausta siitä, että pikku-Ruusa kerran jäi riimustaan kiinni karsinan oven salpaan. Se ei temponut kauan, mutta tempoi kuitenkin. Muistaakseni päätin silloin, että tsekkautan tilanteen ammattilaisella mahdollisimman pian. Enpä olisi itsestäni uskonut, että se mahdollisimman pian olisi noin kaksi vuotta myöhemmin.

Epäilys ristiselän ongelmista puolestaan heräsi jo ponin 1-vuotiskesällä, kun sen lanne yhtäkkiä nousi silmiinpistävästi köyryyn.

Silloin muutama taidoistaan tunnettu hevosterapeutti saikin hätääntyneeltä tädiltä puhelun, mutta kaikki olivat kovin kiireisiä eivätkä ehkä pitäneet 1-vuotiaan poninrimpulan hoidontarvetta kovin akuuttina. Kun yksi arvostamani fysioterapeutti puhelimessa vielä arveli jumien korjaantuvan itsekseen, jätin asian sikseen. (Sekaannusten välttämiseksi on hyvä todeta, että kyseinen fysioterapeutti ei ole hoitanut minun eläimiäni.)

Näin köyryssä ponin lanne oli elokuussa 2012. Ei muutenkaan mikään edustava kasvuvaihe... Ponin olemuksesta näkee kauttaaltaan, että se oli hyvin sairas. Keuhkoputkentulehdus oli vaivannut pitkään ja poni söi vahvoja antibiootteja. 

Äkillisen köyrylanteisuuden aiheuttaja jäi arvoitukseksi, mutta potentiaalisiksi syypäiksi olen miettinyt esimerkiksi liukastumista laitumella tai lanneselän jumittumista kylmästä, kun poni on laiduntanut sateessa ilman loimea (kesä 2012 oli lämpötiloiltaan hyytävä). Asiaa tuskin on auttanut myöskään ponin taipumus keskittyä kiimassa pelkästään selkä köyryssä kuseskeluun.

Lopulta lanne palasi alkuperäiseen muotoonsa yhtä nopeasti kuin oli mennyt köyryynkin, mutta ilmeisesti tilanne jäi ihon alla kytemään.

Takaisin nykyisyyteen. Taikanäpit löysivät rimpulan kropasta kolmannenkin pahan paikan, joka vähemmän yllättävästi sijaitsi oikeassa takajalassa. Kyseinen kinttu oli kuulemma täysin jumissa puikkoluusta kavioluuhun. Totta puhuen en ollut koskaan tiennyt, että luutkin voivat olla tukossa. Ponin kroppa tarjoaa näemmä loputtomat mahdollisuudet erilaisten jumien kehittelyyn.

Oikealla puolella myös vatsalihas oli kivettynyt. Tämä on kuulemma voinut omalta osaltaan vaikeuttaa mahan ja keuhkojen toimintaa. (Ja epäilemättä kyseisten kehonosien vaivat ovat myös edesauttaneet lihaksen jumiutumista.)

Rimpula laitumella syyskuussa 2012 - lanneselän köyry on jo alkanut tasoittua, kyljessä näkyy keuhkoultraan tehdyn klippauksen jälki. Kaulasta on klipattu kohta, josta eläinlääkäri on ottanut limanäytteen ponin henitorven läpi. Ja päässä on se sama riimu, josta poni jossain vaiheessa jäi ovenripaan jumiin. 

Koska kaikki jumit ja kiristykset ovat olleet Ruusan seurana jo pitkään, sen lihaksisto on kehittynyt tukemaan vääränlaista, toispuoleista liikkumistapaa.

Olemme siis yhtä suuren ja vaativan urakan edessä kuin hurjan painonpudotuksen tyypit telkkariohjelmassa. Vuosien varrella 200-kiloiseksi lihoneesta ihmisestä ei tehdä normaalipainoista viikoissa, eikä vuosien ajan itseään vinoon jumpannutta ponia saada suoraksi silmänräpäyksessä.

Vaikka edessä on massiivinen työmaa, päällimmäinen tunne ei silti ole epätoivo vaan toivo ilman epää. Ponini ei ehkä sittenkään ole kuolemaantuomittu, vaan parannettavissa.

Vielä muutama viikko sitten minulla oli vain tuskallinen tietoisuus siitä, että ponini on kipeä ja vino sekä ylipäätään liikkuu hyvin huonosti. Mutta nyt alkaa hahmottua, mistä ongelmat johtuvat - ja ennen kaikkea, mitä niiden ratkaisemiseksi voidaan tehdä.

Tällä kertaa saimme kotitehtäviksi - jo harrastettujen puomitreenien lisäksi - ristiaskeleita ja peruutuksia (joita myös olin jo ponin kanssa tehnyt, mutten kovin järjestelmällisesti).

Ristiaskelia kannattaa kuulemma harjoitella yksi askel kerrallaan. Saa ponikin onnistumisen tunteita.

Kun pyytää etujalkoja astumaan ristiin, kannattaa kuulemma ensin saada poni ajattelemaan peruutusta, jotta se liikuttaisi myös takajalkoja eikä vain ruuvaisi kavioitaan maassa. Muutenkin pitäisi aina saada ajatus liikkeelle lähtöön ennen kuin pyytää ponia astumaan ristiin.

Koska oikea takajalka on merkittävän heikko, aluksi riittää, jos se astuu samalle linjalle vasemman kanssa.

Peruutusta poni ei rankaongelmiensa vuoksi ole tähän asti pystynyt tekemään oikein. Siksi se on peruuttanut vinoon. Lisäksi pää on ollut ylhäällä, selkä alhaalla.

Nyt pitäisi tarkkailla, alkaako poni peruuttaa suorempaan ja alkaako se laskea päätään, pyöristää selkäänsä.

Myös pitäisi kiinnittää huomiota siihen, kumpi takajalka liikkuu ensin. Osteopaatti piti todennäköisenä, että poni on tähän asti lähtenyt peruutukseen aina vasemmalla takajalalla, koska kyseisen kintun lihaksisto on kehittyneempi ja koordinaatiokin siten parempi. On myönnettävä, etten tähän asti ole hoksannut kiinnittää jalkaisuuteen mitään huomiota.

Lauantaina kävin ponin kanssa metsäkävelyllä. Metsässä poni joutuu vähän miettimään, mihin kavionsa asettelee, ja samalla käyttämään itseään.

Kokeilin eilen myös peruutuksia ja ristiaskelia.

Oikea takajalka astuikin vauhdikkaasti pitkälle yli vierustoverinsa.

Rimpula tsemppasi hienosti, mutta ehkä tavoite ei kuitenkaan ole niinkään mahdollisimman suuri liikerata kuin sen hallittuus? Ehkä pitäisi tavoitella mieluummin vaikka vähän rajoitetumpaa liikerataa kuin antaa ponin huitaista takajalka vauhdin voimalla ristiin. Ehkä kysyn aiheesta seuraavalla hoitokerralla.

Helppo liike ei ole kyllä peruutuskaan. Lauantaisissa treeneissä poni lähti taaksepäin lähes joka kerta vasemmalla takajalalla. Mutta viimeinkin suoraan. Eikä edes enää yhtä nurinniskoin kuin aikaisemmin, vaan ainakin välillä jopa ylälinjaa vähän pyöristäen.

Uskaltaako tätä sanoakaan, mutta nyt tuntuu, että tästä vielä noustaan.