Haaste: mitä, miksi ja miten

Mitä, miksi ja kuinka, siinäpä monta visaista kysymystä. Uuden blogiportaalin, Blogitallin, haasteen minulle heitti Aidalla istuen -blogia kirjoittava Erika, kiitos siitä.

Pääset Blogitallin haastesivulle klikkaamalla kuvaa.

Mitä harrastan

Mitäpä tästä kysyjälle vastaisi? Yksinkertaistaen tietysti harrastan hevosia, tai ehkä kuitenkin enemmän poneja.

Mitä hevosharrastus sitten pitää sisällään?

Useimmitenhan sitä ajattelisi, että näin ratsuihmisen tapauksessa harrastus pitäisi ensisijaisesti sisällään hevosen - tai ponin - selässä istuskelua ja ainakin ajoittain myös sellaisen ohjaamista. Minäkin toivoisin, että hevosharrastukseni sisältäisi mahdollisimman paljon ratsastusta.

Kun ihminen haluaa harrastaa ratsastusta ja lisäksi omistaa ponin, olisi epäilemättä loogista, että ihminen voisi ratsastaa sillä omalla ponilla. Jostain syystä minulla kuitenkin on nuori poni, jolla ei vielä ratsasteta ja joka kaiken huipuksi on minulle liian pieni.

Jos olisin oikeasti pieni, minulla olisi ehkä tällainen satuponi, welsh mountain.
Ja yksi hevosharrastukseni muoto on muuten valokuvaus,
kuvassa huumaavaa alkukesän illan valoa.

Tähän epäsuhtaan on kuitenkin pätevä selitys: Ratsastuksen kanssa lähes yhtä vahvana toiveena on kasvattaa poneja. Ihania welsh-poneja. Mielellään terveitä niin rakenteeltaan kuin mieleltään. Omassa ponissani, ensikasvatissa, on toistaiseksi toteutunut lähinnä jälkimmäinen. Onneksi edes se, sillä jos molemmat osa-alueet mättäisivät niin Ruusan päällä varmaan olisi jo tukeva mätäs horsmaa ja muita kasveja.

Kun tallaa samaa polkua varsan kanssa, merkittävä osa harrastusta on erilaisten arkipäiväisten asioiden opettamista: miten nostetaan kavio puhdistettavaksi, miten puetaan riimu, otetaan kuolaimet suuhun, kävellään traileriin, myödätään erilaisille paineille. Osa näistä on tietenkin kolmevuotiaalla ponilla jo selkäytimessä, mutta monia osa-alueita on vielä kesken tai kokonaan opettamatta.

Samalla harrastus on omaa opettelua ja oman vajavaisuutensa kohtaamista, tekemätön varsa kun on ihmiselle armoton peili.

Valitettavan monena aikana on myös ollut niin, että harrastan ponin sairauksien hoitoa. Hoidontarvetta on esiintynyt vähän siellä sun täällä rimpulaisen kropassa. Hengitystieongelmien kaveriksi ilmaantuivat mahavaivat ja sittemmin on hoidettu jalkavammoja. Aina jotain uutta, ei käy tylsäksi (sen sijaan joskus olo käy sen verran epätoivoiseksi, että tuntuu kuin poni sittenkin olisi parhaassa käytössä koiran ruokakupissa - ihmisravinnoksi se on jo liian lääkitty).

Hevosharrastus tuskin koskaan koskee vain perheen hevosharrastajaa. Niinpä kaikki edes etäisesti suostuvaiset läheiset joutuvat mukaan, kun ponia käytetään kauneuskilpailuissa tai wannabe-kasvattaja matkustaa alkuperämaahan katsomaan, miten asiat siellä tehdään. Hevosharrastusta koko elämä.

Miksi harrastan

Monissa hevosharrastuksen lajeissa, kuten haluttoman jalkapotilaan raahaamisessa läpi pimeän marraskuisen tihkusateen, tulee helposti kysyneeksi itseltään "miksi ihmeessä".

En ole vielä osannut järkevästi perustella hevosharrastusta kenellekään, edes itselleni. Vastaus tylpistyy epämääräiseen "jotain siinä vaan on" -lausahdukseen. Onhan siinä, ainakin hyvinä päivinä.

Muistaakseni Kyran kirjasta joskus luin sellaisen viisauden, että ratsastus on 90 prosenttia ajasta täyttä kärsimystä, mutta se loput 10 prosenttia on kärsimyksen arvoista.

Allekirjoitan. Ja laajennan ajatuksen koskemaan kaikkea hevostelua. Kun aiemmin traileriin vain väkisin saatu poni todella haluaa mennä sinne itse, onnistumisen tuottama tunne valaisee harmaimmankin päivän.

Esteettisesti melko yhteensopiva kaksikko keväällä 2013.

Mutta tärkein syy harrastukseen on tietenkin hevonen - tai poni - eläimenä. Minusta on aina vaan yhtä ihmeellistä, miten nöyrästi hevonen taipuu ihmisen tahtoon ja ihmisen määrittelemiin olosuhteisiin, jotka usein ovat kaukana lajityypillisestä.

Suuri eläin, jonka vaistot käskevät pysymään loitolla potentiaalisista saalistajista, antautuu petoeläimen palvelijaksi ja jopa ystäväksi. Sietää ihmisen kotkotukset suurella viisaudella, opettaa jotain suurta - ei pelkästään hevosista, vaan elämästä yleensä. Sellaisia asioita kuin että lempeydellä saavuttaa enemmän kuin vihalla ja pakolla. (En väitä olevani tässä vieläkään kovin syvästi oppinut, mutta toivottavasti edes matkalla oikeaan suuntaan.)

Vaikka Ruusa on vasta nuori ja vallaton eläin, se on yhteisten vuosiemme aikana opettanut minulle enemmän kuin mikään toinen hevonen koskaan. Se on toiminut rehellisenä peilinä niin hyvässä kuin pahassakin. Huonona päivänä tuttu hörinä aitauksesta lämmittää mieltä ja muistuttaa siitä, miksi olen valinnut harrastuksekseni jotain näin vaikeaa ja kokonaisvaltaista.

Kaiken tämän lisäksi hevonen on ehkä maailman kaunein eläin, ihmeellinen sekoitus villiä voimaa ja kesyä lempeyttä.

Miten harrastan

Hevosteluni kutsuminen harrastukseksi on oikeastaan silkkaa vähättelyä. Hevoset - tai ponit - ovat koko elämäni punainen lanka, elämäntapa.

Vaikka aikuiset lapsuudessani vakuuttelivat, että kyllä ne hevoset ajallaan unohtuvat, näin ei ole käynyt. Pikemminkin tämä harrastus tai elämäntapa on nielaissut koko ajan isomman kimpaleen elämästäni. Luulenpa, että tältä tieltä ei ole paluuta.

Tällaista säätä odotellessa... Kuva on otettu yhdeltä viimeisistä "kunnollisista" ratsastuksista ensimmäisen oman ponin kanssa, kevättalvella 2012.

Sen jälkeen, kun ostin ensimmäisen oman ponini kesällä 2010, en ole ollut tallilta yhtäjaksoisesti poissa kahta viikkoa pitempään.

Sen jälkeen, kun sain Ruusan lähelle arkikotiani syksyllä 2013, olen käynyt tallilla keskimäärin seitsemän kertaa viikossa. Joskus on ollut viikkoja, etten ole koko viikonloppuna käynyt tallilla tai olen lomaillut poissa maisemista. Sitten taas rimpulan hoidon niin vaatiessa olen käynyt vähintään kahdesti päivässä.

Lisäksi olen käynyt muilla talleilla aina ajan niin salliessa. Ratsastuksen puutetta olen saanut kiitettävästi lievittää kavereiden poneilla, etenkin sen yhden, joka on sallinut minun puuhata nurkissaan jo melkein 20 vuotta. Milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta juuri koskaan vierailupyyntööni ei ole tullut kielteistä vastausta.

Ruusan kanssa touhuillaan sen terveyden ja iän sallimissa rajoissa, lainaratsuilla ratsastellaan niiden kunnon ja ratsukon kummankin osapuolen taitojen rajoissa.

Aina välillä tulee eteen sellainen onni, että pääsee osallistumaan jonkun hyvän opettajan kurssille. Kun opetus on harvinainen luksus, niiden kurssien voimalla taivalletaan pitkään ja ratkaistaan monta yksin kohdattua pulmaa.

Haaste eteenpäin

Haasteen lisätehtävänä oli nimetä kolme uutta uhria. Voisin haastaa kaikkien lukemieni blogien kirjoittajat, mutta nimeltä mainituksi tällä kertaa päätyivät:

Viba - monitoimimamma -blogin Jenny
Kultainen poni -blogin Noora
Luokki ja satula -blogin Maiju