Kohta kuolaimella

Kukapa olisi arvannut, että vannoutunut ponin selässä keikkuja jää koukkuun ajamiseen. Mutta niin tässä on tainnut käydä, kun tekisi niin kovin mieli päästä taas oman ponin ohjaksiin. Mutta, kuten sanottua, poni pitää nyt vähän taukoa. Toivottavasti vain sen vähän.

Tauon aikana onkin syytä ottaa itseään niskasta kiinni ja harjoitella - ajoponeilua silmälläpitäen - suitsimista. 

Siis ei muuta kuin kuolaintreeniä. Minusta olimme jo varsin pitkällä näissä, kunnes Sari eräänä päivänä romutti lapsenuskoni ponini (ja minun) erinomaisuuteen suitsimisessa. Otimme pari askelta taaksepäin, jotta ponin saisi ottamaan kuolaimet suuhunsa itse ja rennossa mielentilassa. 

Aloituspisteessä tavoite oli, että poni katsoo suitsia päin. Sitten edetään koskettamiseen, sitten pään suitsiin työntämiseen jne. Aina, kun poni reagoi oikein eli myötää, ihminenkin myötää eli suitset loittonevat. 

Ponin pitäisi olla harjoituksen ajan rento. Esimerkiksi pään nostaminen ylös tai poispäin pyrkiminen ovat huonoja merkkejä.

Jotain tämänsuuntaista tavoitellaan.

Näin kärsimättömän ihmislapsen näkökulmasta tuollainen puhdasoppinen lh-opetus on kuitenkin tuskastuttavan hidasta. Etenkin, kun ottaa huomioon sen, miten kiinnostunut Ruusa noin niin kuin luonnostaan on kuolaimesta (=evvk). (Okei, tässä se taas tuli, ihmisen kiire ja hosuminen.)

En siis taivu tekemään asioista ihan niin vaikeita kuin aito lh-henkilö tekisi. Sen sijaan yritän sitouttaa ponia työhönsä maksamalla bonuksia. Onneksi poni on halvempi työntekijä kuin ihminen, ei tarvitse kaivaa kuvetta kuivaa leivänkannikkaa kummemmin.

Namipalkkio on lisännyt Ruusan kiinnostusta kuolainta kohtaan eksponentiaalisesti.

Myönnän, että nameihin kätkeytyy jokunen sudenkuoppa. Esimerkiksi sellainen, että poni suostuu suitsimiseen vain namilla houkuttelemalla. Siksi kaivan namin taskusta (yleensä) vasta, kun poni on tehnyt mitä pitikin.

Rupsu on nopea oppimaan, niin kuin ponit yleensäkin ja welsh-ponit erityisesti. Ihan ei kumminkaan olla vielä tilanteessa, jossa Ruusa heti suitset nähtyään pukeutuisi niihin.

Ja jos kerrankin erehtyy tekemään kuolaimen kanssa jotain ohjaamiseen liittyvää harjoitusta, ponin motivointi on aloitettava alusta. Näin voi käydä, kun ihmisellä on kiihkeä hinku päästä harjoituksissa eteenpäin ja poni vasta totuttelee ajatukseen hyväksyä tällainen vierasesine suuhunsa.

Kaikkeen sitä ponipolo joutuukin alistumaan. 

No, ehkäpä tämä tästä. Paras olisi, koska tuskinpa Ruusaa voi loputtomiin naruriimullakaan ajaa. Itse asiassa Sari on jo jokusen kerran huomauttanut, että tarttis saada joku naruriimua vähän vähemmän epätarkka avunvälitysväline käyttöön.