Tylsintä touhua

Jos pitäisi keksiä, mikä hoitotoimenpide hevoshommissa on tylsin, näin spontaanisti heittäisin, että hevosen (tai, tässä tapauksessa, ponin) jalan kylmääminen viruttamalla siihen vettä letkusta.

Ruusan jalkaa on virutettu vesiletkulla nyt pari viikkoa.

Paitsi, että tämä touhu on tylsää, se tuntuu myös varsin turhalta. Ruusan jalka nimittäin ei ole tähän hoitoon vastannut mitenkään. Luupatti on ennallaan, jänteet samalla lailla paksuina kuin kaksi viikkoa sitten klinikkareissulla.

Turvonnut kinttu ei näy tässä kuvassa, mutta tilannetta ehkä pahentavat ylipitkät kaviot näkyvät. Kengittäjän piti tulla 2 viikkoa sitten. Toivottavasti hän tulee kuitenkin tällä viikolla.

Turvotukseen ei ole auttanut edes se litku, joka on niin ärsyttävää että sitä pitää sutia ponin kinttuun kumihanska kädessä. Yhtenä vähän huonompana päivänä sitä ihoa ärsyttävää litkua lorahti kumihanskattomalle kädelle melko runsaassa määrin. Voin kertoa, että kyllä ärsytti. Mutta ei niinkään ihoa kuin hermoja, jotka olivat valmiiksi kireinä kylmäyksessä tapahtuneen riitelyn vuoksi.

Kylmäyksessä suutuin (vaikka olin luvannut sekä itselleni että ponille, etten enää suuttuisi) sillä Ruusa ei halunnut seistä paikoillaan 20:tä kriittistä kylmäysminuuttia.

Oikeasti olin kyllä vihainen itselleni.  

Nimittäin siinä, kun valutin kylmää vettä letkusta pimenevässä syysillassa, syytin tästä kaikesta itseäni. Mietin, olisiko jalka nyt hyvä, jos olisin tajunnut jo silloin elokuussa ruveta sitä kylmäämään. Pohdin, kuinka hiton tyhmä pitää ihmisen olla, ettei kylmää jalkaa, jota poni ontuu. Ilmeisen tyhmä. Aina pitäisi varmuuden vuoksi kylmätä, vaikkei jalassa mitään erityistä tuntuisikaan!

Tähän itseruoskintaan kun lisätään ponin hilluminen, vähemmän hyvähermoiselta ihmiseltä alkaa päästä suusta sellaisia sanoja, joita ei kannata tässä toistaa.

Kun päästin ponin riitelyn jälkeen takaisin laitumelle, se ei todellakaan jäänyt hengailemaan kanssani, kuten sillä joskus on tapana tehdä. Ei. Poni laukkasi kavereiden luo niin kovaa kuin sen epäkuranteista kintuista lähti. Ja minä lähdin kotiin tuntien itseni ehkä maailman huonoimmaksi poninomistajaksi.

Onneksi ponini ei ole pitkävihainen, vaan seuraavana päivänä se odotti minua portilla korvat hörössä.

Kuva ei ole portilta, mutta kylläkin sunnuntailta. Iltahämärä tulee koko ajan aiemmin...

P.S. Tänään aion käydä ostamassa itselleni puolipyöreiden vuosien kunniaksi synttärilahjan: kylmäkääreet Ruusalle. Ja koska kylmäyksestä toivottavasti näin tulee vähemmän vastenmielistä, tarkoitus on mahduttaa vuorokauteen yksi kylmäys lisää.