Positiivista ajattelua

Kun ajelin tallilta tänään kotiin, tajusin yhtäkkiä olevani positiivisella mielellä. Varmaan sain auringonpistoksen, kun pitkästä aikaa oli ihana ilma. Mielialan miellyttävyys yllätti, sillä olin taas herännyt aamulla aikaisin murehtimaan maailmaa - tai lähinnä Ruusan osuutta siitä.

Miten pikku hengitysvammaiseni mahtaa pärjätä turvekuivitetussa tallissa? Mitä jos jalka ei paranekaan ja Ruusa joutuu sisäruokintaan koko talveksi?

Huoli ei ole aiheeton, sillä tallinpitäjä raportoi Ruusan köhineen aamulla. Ja täällä sillä ei ole allaan turvetta, vaan pölysuodatettua purua. Karsinakin on avoimen oven vieressä. Silti jo yksi yö sisätiloissa riitti palauttamaan yskän.

Iloista oli kuitenkin se, että Ruusa ei ollut riehunut tänään tarhassa, vaikka tarha on aika iso eikä Ruusa ole siellä yksin.

Uudet tarhakamut ovat kuitenkin rauhallista, ravinnonsaannin varmistamiseen keskittyvää sakkia. Rikoskumppaneita rallitteluun ei siis tästä porukasta niin helposti löydy.

Potkujenkin vaara on pienehkö, sillä jopa lauman aikuiset tammat väistyvät mieluummin takavasemmalle kuin rupeavat riitelemään itseriittoisen teinin kanssa. Ja ison lauman nöyrryttämät maitovarsat suhtautuvat isompaansa samalla automaattisella kunnioituksella kuin oikeisiin aikuisiin.

Kuka ei kuulu joukkoon? Ja ilmeestä päätellen ei haluakaan kuulua...

Ruusan ulkoilun järjestymisen lisäksi minua ilahdutti tänään se, että jänteen turvotus tuntui ehkä hiukan pehmenneen.

Saatan kyllä vain kuvitella, sillä tallinpitäjä ei ollut aamun jalkaspa-sessioissa mitään sellaista havainnut. Mutta olihan Ruusa aamun jälkeen ehtinyt jo ulkoilla monta rauhallista tuntia tukipinteli jalkansa ympärille sidottuna.

Olin myös tyytyväinen Ruusan uuden pedikyristin aikaansaannoksiin. En päässyt itse vuoluun paikalle, sillä kengittäjä oli yllättäen ehtinyt paikalle useita tunteja odotettua aiemmin. Ruusa oli kyllä jumpannut vuolussa sen verran hartaasti, että tallinpitäjästä oli alkanut tuntua hyvältä ajatukselta hoitaa ponin vaivoja lasauttamalla sille nappi otsaan.

Mutta jos nyt kumminkin vielä vähän aikaa jaksettaisiin yrittää.

Kävimme pienellä kävelylenkilläkin. Ruusasta pelkkä löntystely oli sen verran tylsää, että "maastolenkin" päätteeksi katsoin parhaaksi muistutella ponia paikastaan muutamilla talutusharjoituksilla tyhjässä tarhassa.

P.S. Tämä viesti on jo sadas julkaisemani blogikirjoitus. Huh.