torstai 26. syyskuuta 2013

Kiiruhtaen eteenpäin eli kuinka ponia ajetaan kuolaimella

Myönnän, että blogiin iski sensuuri. Tämä teksti korvaa siis kaksi aiempaa löpinää.

Eteenpäin käy kiireisen nykyihmisen mieli. Niinpä Ruusan kuolain-/ajo-opetus jatkui tiistaina vähän sillä tyylillä, että oppiihan sitä uimaan, kun putoaa järveen. Siis ei muuta kuin ponille suitset päähän, ohjat kiinni kuolaimiin ja menoksi. Ainoa pohjustus tähän tehtävään oli sunnuntainen ajo, jossa ponilla oli suitset päässä, mutta ohjat vielä kiinni riimussa. 

Ruusa meni yllättävän hyvin. Etenkin siihen nähden, että jätin turpahihnan talliin. Tällaista typeryyttä ei kannata missään tapauksessa kokeilla kotona.

Onneksi saimme heti keskiviikkona ammattiapua opettajamme Sarin hahmossa. Ja onneksi mitään peruuttamatonta vahinkoa ei ilmeisesti ehtinyt tapahtua. Ruusan kieli on nähdäkseni pysynyt kuolaimen ihan oikealla puolella.


Nyt, kun ponin suuta piti kiinni turpahihna, se tuntui itsekin tyytyväisemmältä. Ruusa pystyy edelleen avaamaan suutaan hiukan, mutta epätoivottu käytös on epätodennäköisempää.

Sarin mielestä Ruusa näytti rennolta ja vain makusteli kuolainta. Se ei näyttänyt ottavan nokkiinsa ohjasotteistani, vaikka en ihan vielä osaa pitää tuntumaa tasaisena. Sari ei nähnytkään mitään syytä, miksen jatkossakin kiinnittäisi ajo-ohjia suoraan kuolainrenkaaseen. 

Poni osasi hommansa jo sen verran hyvin, että opettajan henkinen piiska viuhui tällä kertaa enempi kuskin suuntaan. Ei ole kuulemma tavatonta, että poni haahuilee päämäärättömästi, jos narujen toisessa päässä ei ole oikein käsitystä siitä, mihin ollaan menossa.

Koska ohjastajalta puuttui suunnitelma, ope teki sellaisen: kumpaankin päätyyn piti tehdä täyskaarto ja pitkälle sivulle täyskaarron kokoinen voltti. Melkein tuli pää kipeäksi moisesta keskittymistehtävästä. Siis minulle. Poni sen sijaan lakkasi haahuamasta ja toimi kuin kello.

Taitaa tämä ajaminen todellakin olla Ruusan juttu. Mikä on jokseenkin hyvä homma sikälikin, että poni jäänee minulle ratsastusmielessä hiukan naftiksi. 

Koska Sarilla oli täysi työ opettaa (minua), hän ei ehtinyt ottaa kuvia. Niinpä oli pantava myös ope vähän ohjaksiin, että saatiin tähänkin kirjoitukseen vähän kuvallista eloa. On se sellaista hommaa tämä bloggaaminen.

Näin se sujuu, kun sen osaa. Ruusa ohjautui yhdelläkin kädellä.
Sari totesi, että poni muistaa hyvin kaiken, mitä se jokunen viikko sitten on oppinut. Ollaan kuulemma sen verran hyvällä mallilla, että seuraavaksi pitäisi ruveta laittamaan aisoja perään.

Kyllä tästä kuulkaas kunnon ajoponi saadaan.
(Ja ihan kuin tuo kaula olisi pikkuisen kaventunut pahimmasta massankeruukaudesta?)
Kuolaimen Sari tosin kehotti panemaan vaihtoon. Tuollainen paksu pötkylä on turhan massiivinen ja eloton pikkuiseen poninsuuhun.

P.S. Vaikka Ruusa ajossa toimi, suitsihomma ei tainnut olla sen mieleen. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä se käveli minua karkuun laitumella, kun hain sitä. Ja suitset piti pukea puolipakolla. Mutta ehkä se tästä.

Ja loppuun vielä tämä tiistainen laitumeltahakukuva.

Ruusa on alkanut sisäistää paikkansa talutuksessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti