Ratsastin tiistaina jälleen neiti S:llä. Jäin jatkuvasti kiinni suuhun. Ja poni meni sitten juuri niin hyvin kuin herkäksi ratsastetut neitiponit kulkevat, kun selässä on kovakätinen urvelo. Ratsastuksen jälkeen olin kokolailla valmis heittämään kypärän nurkkaan. En opi koskaan kuitenkaan.
Paha kyllä olin jo sopinut meneväni ratsastamaan taas seuraavana päivänä eikä henkilökohtainen ratsastuskriisi tuntunut pätevältä syyltä perua.
Onneksi menin. Parin viikon tauon jälkeen vakkariponi herra S tuntui niin tutulta ja niin helpolta.
Etukäteen en odottanut papparaiselta kovin positiivista asennetta, olihan se kastunut tarhassa ja sade oli piiskannut kentällekin lätäköitä.
Mutta pappapa ei edes harkinnut nipottavansa olosuhteista, vaan paineli reippain harppauksin yli lätäköiden. Poni oli alusta asti pohkeen edessä. Joutui välillä jopa vähän himmailemaan, kun ratsu oli jumpasta ihan tohkeissaan.
Ihana papparainen.
Mutta vaikka neitiponilla ratsastamisesta jäi suuhun itseinhon jälkimaku, oli siitä hyötyäkin. Kun välillä ratsastaa jollain muulla kuin vakioratsullaan, omat virheet tulevat paremmin esiin. Tällä kertaa neiti S muistutti siitä tosiseikasta, että ratsastaessa kannattaa aina silloin tällöin tehdä puolipidätteitä.
Neitiponi on tottunut saamaan ratsastajalta toimintaohjeita säännöllisesti, kun taas herra S:n selässä on helpompi unohtua vain matkustelemaan.
Mutta kyllä pappamoponkin kyyti on miellyttävämpää, kun ratsastaja säännöllisesti muistuttaa ponia olemassaolostaan. Vähintään valmistelee käännökset.
Entinen ratsastuksenopettajani sanoi aina, että 10 metrin voltin aikana pitää tehdä vähintään 4 puolipidätettä. Ison ympyrän aikana sitten vähintään tuplat. Minä olen muistanut tehdä ehkä pari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti