Jos hetkeksi pääsenkin sinne, mikä on ollut välitavoitteena, hetken päästä pakka hajoaa ja ratsastuksen sijaan huomaan olevani ratsukon molemmille osapuolille epämiellyttävässä vetokisassa. Fritz niin mielellään vaan roikottaisi päänsä ratsastajan käsien varassa, se on kai kuitenkin helpompaa kuin itsensä kantaminen.
Välillä tunnin jälkeen mietin, pitäisikö koko harrastus hevoskunnan parhaan nimissä lopettaa.
Mutta kyllä tässä jonkinlaista kehitystä tapahtuu, vaikkei ihan kaikkimullehetinyt. Ilmeisesti Katariinan taannoisen kurssin anti on vähitellen alkanut löytää tietään henkisen prosessoinnin kautta jäsenistöön asti.
Parilla viime ratsastuskerralla olen keskittynyt istuinluihin, jotka "up riderilla" (ks. linkki yllä) pukkaavat hukkaamaan kontaktin satulaan ja sitä kautta hevoseen. Olen Katariinan ohjeen mukaan keskittynyt koko ajan painamaan istuinluita kiinni satulaan.
Ja kas, jossain vaiheessa tiistaista tuntia minusta alkoi kuin alkoikin tuntua siltä kuin painopisteeni olisi pudonnut askelman alaspäin ja ravissa oli huomattavasti helpompi istua.
Kun saa painopisteen viimein oikeasti satulaan, monta muutakin palikkaa loksahtaa jos nyt ei juuri oikeisiin lokeroihin niin ainakin huomattavasti aiempaa lähemmäs. Hevoseen saa aivan erilaisen kontaktin ja jalkojakin pystyy rentouttamaan, kun niillä ei tarvitse puristaa pysyäkseen kyydissä.
 |
| Tässä ehkä isoin syy siihen, etten ole paljon ratsastuksista kirjoitellut: ei ole kuvia. Joten nyt kun omistan älyluurin, otin henkilöhistoriani ensimmäisen peiliselfien hevosen selässä. Koska Fritzin uudella tallilla on kentällä peilit. Kumirouhe tuntu olevan Fritzille hyvä pohja. |
Noin tiistaisen tunnin puolivälissä, kun teimme raviavoja ja laukannostoja, yhtäkkiä huomasin ravin tuntuvan aivan erilaiselta. Aivan kuin siinä olisi ollut selvästi liitovaihe (Fritz on tunnettu kyvystään ravata ilman liitovaihetta). Hevonen oli kevyt kädelle, sen etuosa tuntui kohoavan ja kevenevän. Minun ei enää tarvinnut ponnistella saadakseni Fritzin huomion, vaan kaikki tuntui helpolta.
Siitä muodosta laukka nousi kevyesti. Laukan jälkeinen ravi ei tavalliseen tapaan heittänyt minua pois tasapainosta, vaan hevonen pysyi luonani.
Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun sain Fritzin kulkemaan ihan kunnolla ylämäkeen. Tämä ei ollut vain oma kokemukseni, vaan Mia vahvisti tunteen oikeaksi. (Ja tietenkään kukaan ei ollut kuvaamassa - tai ehkä en olisi tähän päässytkään, jos olisi?)
Harmi kyllä Mialla on myös tapana käskeä lepokäynneille juuri, kun menee hyvin. Lepokäynti on paitsi palkinto hevoselle, myös haaste ratsastajalle: pystytkö tekemään saman uudelleen?
No, tällä kertaa en pystynyt. Mutta ehkä ensi tunnilla?
Viime estetunnilla muuten hyppäsimme Fritzin kanssa jumppasarjaa (jossa suurin osa "esteistä" oli kavaletteja). Sen jälkeisillä ratsastuskerroilla olen yllättäen pystynyt istumaan laukassa ja jopa vähän vaikuttamaan siihen. Jokin palanen niillä kavaleteillakin kaiketi on loksahtanut kohdalleen, keho löytänyt laukan rytmin.
Kyllä tätiratsastajankin pitää näemmä esteitä hypätä. Nyt ihmettelen, miksi niin pitkään aikaan en hypännyt. Fritzilläkin taisi estetunnilla olla salaa ihan kivaa.
Fritzillä olen nyt pari kertaa ratsastanut itsenäisestikin. Olen ollut yllättynyt siitä, miten hyväksi olen Fritzin saanut ilman valvovaa silmää. Ei sellaiseksi kuin mainitulla tunnilla, mutta ihan sellaiseksi mukavaksi. Tänään tuli jo pitkiä pätkiä niin, että hevonen oli edestä kevyt ja teki nopeat käynti-ravi-siirtymät istunnalla ja ilman viivettä. Laukatkin nousivat, jopa vaikeampi oikea laukka, jota tiistaisella tunnilla kaiveltiin kauan ennen kuin se löytyi.
En usko, että olisin pystynyt tähän vielä puoli vuotta sitten, kun silloin en saanut Fritziin tällaista otetta edes Mian taitavilla ohjeistuksilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti