Laukkatreenejä laukkafobiaiselle

Muutamalla viime ratsastustunnilla on keskitytty laukkajuttuihin. Syy tähän on laukkafobiani.

Tarkemmin sanottuna fobiani ei koske laukkaa askellajina, vaan sen nostamista. Jos vain osaisin nostaa laukan ja ratsastaa sitä, harrastaisin laukkailua oikein mielelläni.

Laukannostollinen itsetuntoni putosi Ruusan isällä, Herra S:llä, ratsastaessani jonnekin kentän hiekkaan eikä ole vieläkään löytynyt. Tämä johtui Herra S:n vaatimasta tarkkuudesta. Jos laukannostossa rupesi yhtään liikaa touhuamaan, Herra S totesi, että laukkaa - tai ylipäätään etene - ihan keskenäsi kuule vaan. Alkeistunneilta tuttu nöyryytys, ponin totaalijumittuminen kesken kaiken, tuli niin tutuksi, että lopulta lakkasin yrittämästä.

Ja koska en ole paljon laukkaillut, en myöskään osaa istua laukassa, ainakaan pomppimatta ja puristamatta.

Tyyppi ehkä vähän könöttää. Kuvat pitkältäperjantailta.

Laukannosto-ongelman ydin on tuntien aikana saatu paikannettua siihen tosisasiaan, että rupean jahtaamaan hevosta laukkaan. Ensin teen laukannostosta itselleni ison numeron, ajattelen liikaa - ja lopulta vain roiskaisen laukka-avut johonkin väliin, joka usein sitten sattuu olemaan väärä väli.

Koska pyrin saamaan hevosen laukkaan jahtaamalla sitä, hevonen todellakin lähtee laukkaan rynnistämällä - jos ylipäätään jatkaa toivotussa askellajissa.

Alkeiskurssilainen laukannostossa? Tältä näyttää, kun yritän roiskaista laukannostoa.

Tätä on nyt yritetty korjata ajattelemalla, että hevonen nostaa laukan paikoillaan.

Kuten moni joskus kouluratsastusta nähnyt tietää, hevosen on mahdollista laukata varsin hitaasti. Sen ei siis tarvitse juosta laukannostoon eikä sen tarvitse siinä hötäkässä valahtaa pitkäksi kuin ääriasentoon venytetty haitari. Suotavampaa olisi, että haitari pysyisi aika lailla siinä vastakkaisessa ääriasennossa.

Koska roiskaisemalla "nostettu" laukka on holtitonta kaahotusta, minun on pitänyt ajatella, että kun nostan laukan ravista, laukka on hitaampaa kuin se ravi. Ja raviin siirtymässä taas pitäisi ajatella eteen, ettei siirtymästä tule löysä lysähdys.

Tällaisella ajatusharjoituksella, yhdistettynä lukuisiin toistoihin, on vähän saatukin tulosta.

Vähän paremmin valmisteltu ja ulkojalan siirrolla nostettu laukka.

Laukka on alkanut nousta, kun olen ruvennyt pyytämään sitä vasta, kun Fritz on kuulolla eikä mahdottoman pitkänä ja löysänä.

Lisäksi on auttanut, että ajattelen nostavani laukan vain siirtämällä ulkopohkeen taakse. Minusta oikeaoppista olisi nostaa laukka liikauttamalla sisäistuinluuta eteenpäin, mutta se liikahdus tulee kuulemma itsestään, kun ulkojalkaa siirtää taaksepäin. Tuntuu ainakin Fritzillä toimivan.

Tämänpäiväisellä tunnilla gallopseeraaminen jätettiin vähemmälle, koska kyseessä oli allekirjoittaneen ensimmäinen urheilulliseksi laskettava suoritus sitten superflunssan.

Ensimmäisessä laukkapätkässä Fritz kipitti ja minä puristin pohkeella. Kumpikaan ei kantanut itseään oikeilla lihaksilla. Fritzille vaikeampaan suuntaan ensimmäinen laukannosto oli roiskaisu, mutta toisella kerralla laukka nousi siististi ja pysyi lyhyenä.

Lopuksi tuli helpompaan suuntaan jo aika hienon tuntuista laukkaa - tuntui, että sitä siinä olisi voinut jopa tehdä jotain tehtäviä eikä vain keskittyä pitämään hevonen oikeassa askellajissa.

Viimeinen laukka oli ehkä jotain tämänsuuntaista.

Oppiminen on mahdollista. Tässähän aletaan kohta olla taas lähes sillä tasolla, jolla olin 10 vuotta sitten ennen kuin lopetin tunneilla käymisen...