Mieli tulee ensin

Mennyt talvi ja kevät ovat olleet minulle ratsastusmielessä hankalaa aikaa. Kun riittävän monta kertaa tulee hevosen selästä alas pettyneenä omaan tekemiseensä, pala palalta ratsastuksellinen itsetunto murenee ja katoaa jonnekin kentän hiekanmurusten sekaan.

Syksyllä meillä meni Veeran kanssa aika hyvin, mutta sitten pakkani yhtäkkiä hajosi.

Hajanaisella pakalla ratsastuskerrat ovat menneet suunnilleen näin: En saa Veeraa avuille ja oikeinpäin, se heiluttaa päätä ja minä ahdistun. "Anteeksi Veera, ota vähän lisää ohjaa. Anteeksi, yritän vaikuttaa vähän vähemmän."

Keskustelun lopputulos on pitkänä ja "litteänä" jolkotteleva ratsu sekä epätoivoinen ratsastaja.

Kuvat ovat kuvakaappauksia videolta, jota sain viime torstain tunniltamme. Ilouutinen: en istu enää takakenossa. Vähän ikävämpi uutinen on, että istun nyt etukenossa. Vähän etukenossa on hevonenkin, mutta parempaan suuntaan olemme ratsukkona jo menossa. Olen muuten huomannut näyttäväni ratsastuskuvissa aina pojalta. 

Mia-ope puolestaan on koko kevään tolkuttanut, että parantaakseni ratsastustani minun pitäisi ensisijaisesti ruveta uskomaan osaamiseeni ja olemaan tiukkana. Tiukkuus ei kuitenkaan tarkoita esim. ohjasta vetämistä, vaan asennetta (ja keskivartalon jämäkkyyttä).

Ei kuulemma pitäisi aina vaan ajatella, että hevonen ei tee, mitä haluan, koska en osaa pyytää. Sen sijaan pitäisi vaan päättäväisesti viedä avut läpi, vaikka pyytämisen taso ei ihan kyralaatua olekaan.

Jos hevonen pieneen pyyntöön vain ehdottaa omia ratkaisuja (Veera onneksi ehdottaa niitä erittäin kohteliaasti), ei pidä pyydellä anteeksi, vaan lisätä painetta. Tämä ei edelleenkään tarkoita väkivaltaa, vaan napakkuutta.

Katsokaa, hetkittäin istun melkein suorassa! Kuvassa myös itse ope.

Ja tiedättekö mitä, jokin aika sitten päätin ruveta tekemään niin. Päätin ruveta ihan ratsastamaan enkä vain matkustamaan.

Tästä on ollut sellainen jännä seuraus, että ratsastushommaan on alkanut tulla jotain tolkkua.

Vieläkään muoto ei pysy tasaisena läpi tunnin, mutta minulla on hevoseen huomattavasti parempi kontrolli kuin muutama kuukausi sitten. Ja kun itse saan paketin kasaan, Veera antaa syytä hymyyn. On se hieno hevonen!

Välillä tulee jopa sellaisia pätkiä, että ihan kuin maistuisi siltä kuuluisalta mansikkahillolta.

Ja sitten taas on hetkiä, jolloin en todellakaan istu mihinkään suuntaan suorassa... Harjoitusravi on edelleen vaikeaa, paitsi silloin kun hevonen liikkuu aivan oikein ja itse pääsen sen rytmiin mukaan. Sellaisiakin hetkiä on välillä.

Mieli tulee ensin.

Olen tässä kevään mittaan hakenut otetta paitsi hevoseen, myös itseeni.

On muuten aika valaisevaa tarkkailla, mitä kehossa tapahtuu, kun mieli ajattelee ratsastavansa! Kun minä ajattelen tosimielistä ratsastusta, ajatus vetää koko kehon kireäksi. Sitä jännitystä olen nyt keskittynyt rentouttamaan - toivoen, että rentoutus jossain vaiheessa siirtyy myös tositoimiin.

Osa ongelmista on tietysti ihan kehotasolla. Näistä suurimpia on se, että kun käytän vatsalihaksia, myös hartiat ja sitä kautta kädet jännittyvät. Ei auta kuin kuivaharjoitella. Autoillessa on hyvin aikaa tunnustella oman kehon toimintaa.

Näissä omatoimitreeneissä on ollut apua kehotietoisuuden häivähdyksestä, joka löytyi helmikuisella alexander-tekniikkakurssilla. Muuten kurssin opit ovat jääneet minulta pitkälti integroimatta normaalielämään, koska ainahan on kiire eikä ehdi.

Olemme hakeneet Veeran rankaan suoruutta tekemällä paljon avotaivutuksia. Ja voitteko kuvitella, viime tunnilla teimme sellaista menestyksekkäästi jopa laukassa! Kuvaa on nyt kuitenkin vain ravista.

Mutta. Kaikesta tästä on seurannut ainakin sellainen juttu, että olen ainakin välillä osannut istua laukassa pomppimatta ja rutistautumatta jaloilla. Voitteko kuvitella?

Puristautumistakin sattuu edelleen, mutta nyt tiedän, mitä silloin pitää tehdä. Pitää "tehdä" laukkaa istuinluilla, kunnes saan rytmistä ja liikkeestä kiinni. 

Kun rytmi ja lonkkien jousto on alkanut löytyä minulle vaikeimmassa askellajissa, on ollut helpompi tavoittaa samaa myös ravissa (hetkittäin). Kun pomppii ja hölskyy vähemmän, on mahdollista myös jännittää kättä vähemmän.

Voisiko olla, että minäkin vielä jonakin päivänä oppisin ratsastamaan? Se päivä ei ole vielä tänään, mutta minusta on alkanut tuntua, että se päivä voi jopa koittaa.