Kahdenlaista Fritziä eli paluu opintielle

Joskus ajattelen, että minulla on ikuinen kyselyikä. Viime aikoina kovasti mielenpäällä on ollut seuraavanlainen kysymys: miten on mahdollista, että ihminen vaan ei opi ratsastamaan, vaikka yritys on ollut 25 vuoden ajan kova. (Tai no, välillä vähemmänkin kova, mutta kova on aina ollut kehittymisen halu - myös silloin, kun en ole käytännössä tehnyt asian eteen paljonkaan.)

Jos vanhat peikot kuten notkoselkä ja vasemman puolen lysähtäminen ovat jossain vaiheessa olleetkin jäämässä historiaan, eivät ne pirulaiset ole siellä pysyneet.

Tällaisessa pattitilanteessa ei ole muuta järjellistä ratkaisua kuin suunnata ratsastustunnille. Kuukauden kesätauko tunneista on syystä ja toisestakin venähtänyt noin kolmeksi kuukaudeksi, mutta kuka niitä kuukausia laskee (minä).

Kun viikko sitten menin tunnille, en ollut ratsastanut Fritzillä sitten elokuun. Ratsastuksellisen itsetunnon lamassa odotin, että ruunan ratsastettavuus muistuttaisi taas pitkään pureskeltua purkkaa. Mutta Fritzpä olikin osallistunut ahkerasti emäntänsä balettitunneille ja oli heti alkuun mukavan notkea. Tämä siis viime viikolla.

Hyvin menneestä tunnista ei tietystikään ole mitään todistusaineistoa. Sen sijaan sellaista on tämän päivän tunnilta, jolle sitkeys oli palannut ja ratsastajakin oli ihan lötköpötkönä. Fritz venyi pitkäksi ja siinä venyessään veti minut mukanaan alkeistuntifiiliksiin.

Nöyrimmät pahoitteluni, että kuvatarjonta on tällaista suhrua kuvakaappausta taas. Video viestin lopussa.

Näillä kahdella tunnilla on käynyt ilmi, että keskivartalon jämäköittämiseksi tehty työ on tuntitauon aikana jonkin verran valunut hukkaan. Kun hevonen kiemurtelee ja/tai pyrkii roikkumaan, ratsastajalla pitäisi olla keskivartalo superjämäkkänä. Minä sen sijaan annan hevosen heilutella itseäni kuin räsynukkea.

Käden jouston pitäisi kuulemma tulla lavoista ja käsivarsista, ei keskivartalosta kuten meikäläisellä.

Viimeviikkoisella tunnilla keski-/ylävartalon löysäilyä yritettiin pitää kurissa kuvittelemalla, että vatsassa on tiukka solmu. Siihen solmuun johtavat hevosesta kaikki narut (etupäässä kuvitteelliset).

Valitettavastihan tällä ratsastajanalulla on lihaksissaan vain kaksi vaihdetta: aivan löysä tai sitten kokovartalokipsi. Niinpä kannattaa kuulemma harrastaa sykäyksiä. Ensin oikein tiukkana ja sitten löysäten.

Tällaista käskytys-rentoutus-mallia sovellettiin myös nelijalkaiseen tuntilaiseen, joka hyvin mielellään antautuisi ratsastajansa kannateltavaksi ja näkisi itse mahdollisimman vähän vaivaa. Nyt sellaista orimeininkiä ei suvaittu, vaan piti ensin vetää hevosta vatsalihaksilla kasaan ja sitten päästää ohjalla.

Kah, pollehan alkoi kantaa omaa ruhoaan ihan itse - ja myös sitä pää-lavat-sektoria, joka usein on ollut ongelmien ytimessä. Ainakin siihen asti, kunnes tuli aika muistella laukkahommia. Eihän siitä mitään tullut. Hevonen venähti pitkäksi ja etupainoiseksi, pudotti raville heti ensimmäisessä kaarteessa.

Opettajan oli hetken aikaa pidettävä mietintämyssyä päässä hahmottaakseen, mistä kohtaa lähteä laukkaongelmavyyhtiä purkamaan.

Päätyi käskemään meidät ympyrälle, jolla ensin "kuumennettiin" turhankin rennoksi löpsähtänyttä ratsua nopeilla käynti-ravi-siirtymillä: käynnistä mahdollisimman pienellä pyynnöllä ravi, jossa hevonen ei saa valahtaa mihinkään vaan sen täytyyä pysyä ratsastajan alla. Ravia vain pari askelta, sitten taas käynti ja sama uudelleen. Fritz tuli tällä metodilla aika mukavasti kuulolle ja kevyeksi, valmiiksi laukkaamaan.

Huono, huonompi, videokaappaus. Mutta sen mitä kuvasta näkyy, olen ratsukon olemukseen tässä hetkessä ihan tyytyväinen.

Sitten tehtiin laukannostoja samalla idealla.

Mia valitsi tämän harjoituksen, jotta saisin kehomuistiin tunteen oikeasta laukannostosta. Minulla kun on tapana laukannostossa tuupata hevosta lantiolla eteen. (Ja, tänään huomasin, myös heilua ylävartalolla laukkaa ennakoiden.)

Tästä seuraa tietysti se, että hevonen rysähtää laukkaan etupainoisena ja pitkänä, liian kovassa vauhdissa. Ja siinä vauhdissahan istuntani ei sitten pysy mukana, vaan rutistaudun hevoseen epätoivoisesti reisillä pysyäkseni satulassa. Ja kun rutistaudun, hevonen ei halua laukata, jolloin joudun tekemään vielä enemmän työtä saadakseni sen ylläpitämään halutun askellajin.

Luulen, että juuri tätä tarkoitetaan sanalla 'noidankehä'.

Nopeiden nostojen ideana oli, että hevonen alkaisi edetä itse ja pitämään etuosansa ylhäällä. Tällöin minun ei tarvitsisi rutistaa, vaan voisin pitää jalan rentona, vain muistuttaa hevosta tarvittaessa nopealla pohje- tai raippa-avulla. Ja näin kyllä myös tapahtui.

Tänään hyviä fiiliksiä saatiin yksi pieni pätkä harjoitusravissa (ei videolla), mutta varsinaisesti vasta loppukeventelyissä (joiden tallentamiseen kameran muistikortilla ei enää ollutkaan tilaa).

Paremman ymmärryksen vastaisesti laitan nyt tällaisen harjoitusravivideon tähän. Hevosen sitkeys ja löysyys näkyy siinä hyvin. Itsekin edelleen pompin ja hölskyn niin, että pahaa tekee. Mutta näen kyllä istunnassa myös jotain pientä parannusta. (Harjoitellaan tässä nyt samalla positiivista ajattelua.)

Linkki videoon

Niissä loppuraveissa ei ollut tuollaista kuin videolla, vaan tuntui kuin olisi kevennellyt kumipallon päällä. Kun hevonen viimein nosti selkänsä, se pysyi lyhyenä ja kuulolla, vaikka ohjat eivät olleetkaan ihan tarpeeksi lyhyet. Ravi kantoi ja tuntui energiseltä ilman, että hevonen lähti kiihdyttelemään.

Siitä tilanteesta olisi ollut mukava aloittaa. Mia sanoikin, että ensi tunnilla pitäisi päästä siihen sitten viidessä minuutissa. Ainahan tavoitteita on hyvä asettaa... 

Tiedän, että hevonen on vain niin löysä ja sitkeä kuin annan sen olla. Ja tiedän senkin, että kyse on enemmän asenteesta kuin mistään muusta. Pitäisi vain päättää, että hevonen tulee kevyeksi, ja tehdä siitä sellainen sähäkillä avuilla ja teettämällä koko ajan jotain tehtävää, kuten niitä siirtymiä. Ei pitäisi olla itse yhtä löysä kuin hevonen.

Harmi, että Mia on nyt pari viikkoa poissa maisemista, saa nähdä milloin pääsen taas opintielle.