Ensimmäinen ratsastustunti!

Nuoren ponin kanssa on paljon ekoja kertoja. Torstaina oli taas sellainen, nimittäin ensimmäinen  "valmennus"! Tätä oli odotettu! Mia tuli siis opettamaan minua opettamaan Ruusaa.

Kuten tunnettua, ponin koulutus ei sisäänratsastuksen jälkeen ole edennyt mihinkään, ei ainakaan eteenpäin.

Miksiköhän ei?

Paljonhan on tietysti kiinni kouluttajan ratsastustaidoista, jotka tässä tapauksessa ovat kauniisti sanottuna vajavaiset. Mutta kävi ilmi, että kaikki ei välttämättä olekaan kiinni pelkästään taitojen puutteesta, vaan myös niiden vähäisten taitojen käyttämättä jättämisestä.

(Kuvat eivät valitettavasti ole mainitulta ratsastustunnilta, koska ketään ei ollut kentän laidalla eikä muutenkaan sellaisessa tilanteessa, jossa olisi voinut nakitella. Ei, vaikka olin ihan valmennusta varten vaihtanut satulahuovan puhtaaseen ja jopa selvittänyt ponin hännänkin. Tosin näitä asioita ei olisi välttämättä näkynyt kuvista kuitenkaan, koska oli pimeää.)

Kokeilimme viime lauantaina maaston jälkeen vähän tällaista puomijuttua, kun joku oli jättänyt puomeja kentälle.

"Sinun pitää vaan alkaa ratsastaa sitä", totesi Mia. (On kuitenkin huomattava, että ratsastaminen ei tarkoita jäykistymistä tai jäämistä kaivelemaan teiniponin kylkiä omilla kintuilla.)

Olen vain jäänyt varovaisena varmistelemaan, etten vain häiritsisi ponia. On unohtunut, että koulutuksen edistymiseksi olisi hyvä myös välillä vähän vaatia jotain, tai edes pyytää.

Mia totesi, että ponille on selvästi ihan ok, että istun sen selässä, ja sillä on varsin hyvä tasapaino. Se tietää mennä pohkeesta eteen ja pidätteestä hidastaa, kääntyminenkin onnistuu. Olen ratsastanut Ruusalla jo kuitenkin sen verran, ettei enää tarvitse aina vaan miettiä, että onhan ponilla nyt varmasti koko ajan kivaa. On aika ruveta tekemään vähän töitäkin.

Nuorten kanssa pitäisi kuulemma muistaa ns. kiristää ruuvia eli nostaa vaatimustasoa noin joka kolmas ratsastuskerta. Sopiva kuvitteellisen ruuvin kiristystahti olisi kuulemma sellainen neljänneskierros kerralla. Minä olen jättänyt ruuvin samaan asentoon jo lähes vuodeksi.

Ei pidä enää tyytyä siihen, että Ruusa pidätteestä vetää liinat täysin kiinni ja jää niskat kenossa odottamaan karkkia (vaikka on tietysti hyvä, että nuorella ratsunalulla on toimivat jarrut), tai että se jokaisesta pohkeen kosketuksesta sinkaisee matkaan kuin sprintteri lähtömerkin kuultuaan. Ehkä ratsastuskerran alussa nämä ovat ok, mutta sitten on jo edettävä kohti säädeltävämpää reaktiota.

Sprintteritaipumuksia tällä nimenomaisella ratsastuskerralla tosin selitti osaltaan se, että irtohypytyskuja oli yhä kentällä. Poni ei ihan ymmärtänyt, miksi pitää tehdä tällaisia kouluratsastusjuttuja, vaikka kentällä olisi ollut niitä esteitäkin. Kujan imu oli kova.

Emme kuitenkaan ihan tässä ekassa valmennuksessa hypänneet, vaan harjoittelimme asetusta ja ratsastajan valitsemalla reitillä pysymistä - ratsastajan valitsemassa vauhdissa. Tätä teimme käynnissä ja ravissa.

Ponilla on Mian mukaan ravissa varsin hyvä tasapaino, mutta se pyrkii juoksemaan alta. Ai miten niin?

Ruusa kyllä tarjosi alkuun aika reipasta laukkaakin, mutta kentän jo hiukan sohjoisen pohjan vuoksi laukka tuntui merkittävästi heikentävän ratsukon todennäköisyyttä pysyä pystyssä. Onneksi emme kuitenkaan kaatuneet. Mia totesi, että laukkaa ei kannata teiniponin kanssa kentällä harjoitella, jos ei ole satavarma, että pohja on sellaiseen sopiva. Nyt ei ollut.

Asetusta harjoiteltiin nostamalla kättä ja vähän tukemalla ohjaa kaulaan, vähän ranskalaiseen ja/tai lännenratsastustyyliin. Kaulakosketuksen ideana oli auttaa ponia hoksaamaan, mitä siltä toivottiin. Koska poni on (Miankin arvion mukaan) varsin fiksu, ei mennyt kauankaan ennen kuin se alkoi ehdottaa ihan oikeaa asiaa. Silloin hölläsin nopeasti ohjaa, mikä oli kuulemma oikein toimittu. Tajuaa ponikin, että nyt tuli heitettyä oikea veikkaus.

Onneksi aloitimme vasemmasta kierroksesta, sillä oikea kierros oli taas vaikea. Ruusan mielestä olisi ollut paljon kivempi asettua siinäkin vasemmalle.

Tällaista meidän nyt pitäisi harjoitella sitten. Vauhdin säätelyä ja asetuksia.

Ruusan kaltaisen luonnostaan nopeatahtisen kanssa olisi hyvä tehdä yhtä asiaa vähän pitempään eikä kuumentaa sitä esimerkiksi jatkuvilla siirtymillä. Toisaalta ei saa olla tylsääkään. Jos ei ratsastaja kykene tarjoamaan ponille aivotyötä, se keksii kyllä itse itselleen virikkeitä ympäröivästä maailmasta.

Mia suositteli meille esimerkiksi kolmikaarista kiemurauraa (jota nyt emme tehneet), koska siinä tapahtuu tarpeeksi.

Tapahtumia tarvitaan, koska Mian arvio ponista oli, että sillä on "hamsterin keskittymiskyky". En tiedä, millainen keskittymiskyky hamsterilla todellisuudessa on, mutta oletan, että ponilla olisi hyvä olla vähän parempi.

No, onneksi Ruusalla on sentään kiva asenne hommiin.

Jospa poni seuraavalla tunnilla olisi ainakin sen neljännesruuvin verran osaavampi. Seuraava tunti on sovittu kahden viikon päähän - peukut pystyyn, että poni on silloinkin terveystilanteensa puolesta jumppakunnossa.

P.S. Tuntimme kesti noin 20 minuuttia. Lopetimme, kun poni alkoi vaikuttaa siltä, että on tullut tehtyä tarpeeksi. Vaikka on tarkoitus jo panna vähän ponia hommiin, ideana ei ole kyllästyttää sitä työntekoon. Fyysisesti poni jaksoi hyvin, vaikka ravasimme aika paljonkin.