Science of motionia käytännössä

Täti oli taas astetta enemmän hukassa hevosen selässä maanantaina, kun päätyi tuulessa ja tuiskussa Science of motion -henkiselle tunnille Mia Pasasen johdolla.

Ratsuna oli komearaaminen pv-ruuna Fritz (toivottavasti nimi meni oikein), jonka selässä minusta tuntui kuin olisin ollut valtamerilaivan ohjaamossa. Vähän vaihtelua nopealiikkeisiin tammoihin verrattuna.

Oppitunnin aiheena oli periaatteessa kaksi asiaa: ratsastajan istunta ja hevosen suoruus.

Käytännössä siis tunnin aiheen voisi tiivistää aiheeseen suoruus, sillä myös ratsastaja on varsin moniulotteisesti suoruusrajoitteinen.

Mia lohdutti, että kaikki me olemme vinoja, niin ihmiset kuin hevosetkin. Tärkeintä on löytää tasapaino ratsukkona. Meikäläisen vinous näytti kumpuavan varsin tavallisesta ongelmasta, vasemman kyljen lysähtämisestä kasaan.

Istuntapakka on yllättävän vaikea pitää kasassa.
Pahoittelen kuvien laatua, ovat kaikki videolta (joka löytyy alempaa(, jota taas on vain lopusta tähän suuntaan.

Kun istuntapakka on pahasti levällään, jo sellainen tehtävä kuin ohjien ottaminen käteen kuulostaa astrofysiikalta. En vain osaa pitää ohjia normaalipituisina ilman, että jännitän kättä.

Ongelma on kuulemma aika yleinen ihmisillä, jotka pyrkivät pitämään hevosen suuhun kevyen tuntuman.

Näinhän sitä kieltämättä on päässyt käymään, vaikka kyllä varsin hyvin tiedän, ettei roikkuva ohja ole pehmeä. Yhteys tiedon ja tekemisen välillä on kuitenkin pätkinyt samaan tapaan kuin pyykkinaruohjan muodostama yhteys ratsastajan käden ja hevosen suun välillä.

On kuulemma parempi, että käsi on vaikka vähän suorempana kyynärpäästä, kunhan se roikkuu rentona. Ja käsi voi roikkua rentona, jos ohjat ovat kunnolla kädessä, koska silloin käsiä ei tarvitse jännittää ylläpitääkseen tuntumaa.

Koska olen niin tottunut ratsastamaan roikkuvilla ohjilla, poisoppimisprosessin alussa minun pitää Mian mukaan todennäköisesti opetella vähän roikkumaan hevosen suussa. Kun ratsastajan käsi "roikkuu" hevosen suussa, se liikkuu hevosen pään mukana ja tuntuma pysyy tasaisena.

Mia arveli, että ohjien löystyminen on myös takakenon alkulähde. Koska ohjat ovat olleet liian pitkät, olen tuntumaa tavoitellessani joutunut nojaamaan taakse "käsiä pakoon".

Täytyy sanoa, etten ole koskaan ajatellut asiaa näin. Paljon mahdollista. Luulen, tosin, että ongelman synnyssä lisämausteena on ollut pyrkimys helpottaa hevosen liikkeissä istumista ja toisaalta samalla hitaan hevosen tuuppaaminen lantiolla eteenpäin (tiedän, että tämä on niin väärin tehty).

Sen sijaan, että yrittäisin työntää hidasta hevosta lantiollani eteenpäin, pitäisikin kuvitella, että vedän hevosta perässäni. Tällaisen mielikuvan lopputulema on kokolailla sama kuin kesäisellä kurssilla saamani ohjeen eli pitäisi ajatella painavani ylävartaloa vasten pleksilasia.

Tässä esimerkkiä siitä takanojasta. Alkutunnista otetussa kuvassa takanoja olisi todennäköisesti vielä jäätävämpi. Hevosen ravikaan ei näytä tässä hetkessä kovin hääviltä.

Mitään kovin monimutkaisia temppuja tunnilla ei tehty, vaan keskityttiin suoruuteen ensin käynnissä ja sitten ravissa. Äkkiseltään voisi ajatella, että tämä olisi varsin yksinkertaista, mutta suoruushan on ehkä vaikeinta ikinä. Etenkin, kun Fritz olisi mieluusti punkenut lapa edellä vasemmalle.

Jotta hevonen saataisiin aidosti suoraksi, sen selän okahaarakkeiden pitäisi osoittaa suoraan ylöspäin. Tämä taas saadaan aikaan rajoittamalla selän sivusuuntaista liikettä.

"Miten minä sen teen", ihmettelin minä, joka totta puhuen en koskaan ennen ole ratsastaessani miettinyt okahaarakkeiden asentoa.

No, ensinnäkin pitää olla antamatta hevosen heittää ratsastajan lantiota puolelta toiselle. Oman lantion liikettä pitää vähentää syvien lihasten voimin. Syvillä vatsalihaksilla ikään kuin nostetaan ylöspäin, samaan suuntaan kuin toivotaan hevosen selän siirtyvän. Vähän kuin vetäisi jalkaan liian pieniä farkkuja.

Hevosen lavat pitäisi saada hallintaan ohjilla, polvilla ja sisäreisillä. Ja koska Fritz olisi tykännyt lysäyttää vasemman lapansa sisään, sitä voi kompensoida ajattelemalla hevosen "hymyilevän" vasemmalla suupielellään eli kääntämällä turpaa aavistuksen vasemmalle. Tällöin ranka suoristuu. Ainakin teoriassa, tunnilla toteutuneesta käytännöstä en ole ihan varma.

Jos tunnilla tulikin paljon uutta asiaa niin oli jotain tuttuakin. Nimittäin ihan perinteinen oppi ulko-ohjan tuesta.

Ulko-ohjan pitäisi olla kuin viejän käsi tanssipartnerinsa selällä. Kevyt, mutta jämäkkä. Ja jos hevonen pyrkii pois ratsastajan valitsemalta uralta (esimerkiksi siksi, että ei voi astua vesilätäkköön), ratsastajan pitää tehdä senpuoleisesta vartalostaan vähän kovempi.

Hetkittäin alkoi ratsastajalla löytyä oikeansuuntaista asentoa. Mutta eikö olekin ihmeellistä, miten ihminen jaksaa vuodesta toiseen ratsailla keskittyä ihailemaan hevosen niskaa?

Koska kaikki tämä vaati aloittelevalta tädiltä aika paljon ajatustyötä, piti jo ennestään verkkaisuuteen mieltynyttä hevosta hidastaa entisestään. Tämä siksi, että ratsastaja ehtisi kontrolloida jokaista askelta.

Kun hevonen liikkuu oikein suorana, pitäisi tuntua kuin se nousisi ylöspäin. Aina välillä jopa saimmekin aikaan hyviä askeleita.

Mia sanoi näkevänsä mieluummin hyvin avoimen kaulan kuin kuolaimen taakse painuvan kuonon, sillä rullatessaan itseään liian pyöreäksi hevonen pakenee tuntumaa ja muuttuu etupainoiseksi.

Vaikka hevonen etenee hitaasti, sen ei pitäisi olla hidas tai raskas sen enempää pohkeelle kuin kädellekään. Apujenkin pitäisi tietysti olla nopeita, ei saa jäädä puristamaan tai vetämään.

Aina, kun Fritz pyrki etupainoiseksi ja vähän raskaaksi edestä, Mia kehotti tekemään puolipidätteen ja sitten ajattelemaan ohjalla eteenpäin.

Puolipidätettä ei tehdä kuitenkaan sillä ohjalla. Pidätteen pitäisi onnistua ihan niin, että "pullistaa" itseään sivullepäin eli kylkiä ulos, ja samalla painaa vähän kyynärpäitä alas. Ja kah, sehän toimi! Pidäte ei tosin ensiyrittämällä ihan jäänyt puolikkaaksi, vaan tuloksena oli hevosen siirtyminen ravista käyntiin.

Siirtymistä puheen ollen, ne ovat olleet viime aikoina minulle aikamoinen akilleen kantapää, erityisesti siirtymät alaspäin. Mia totesi, että painan alaspäin siirtymisissä kättäni alas. Silloin käsi jännittyy ja tuntuma katoaa. Hevonenkin "katoaa".

Pitäisi ajatella niitä käsiä ylöspäin ja eteen, kohti hevosen korvia.

Summa summarum.

Ratsailla kuulemma kannattaa yleensä keskittyä keskimäärin kolmeen asiaan kerrallaan. Minun tehtäväni on ensinnäkin pitää oikea asento (eli vartaloni mielestä etukeno) ja siten myös tuntuma. Toisekseen on huolehdittava keveydestä eli siitä, että hevonen ei jää raskaaksi millekään avulle (toim.huom. eikä täti itse jää jumittamaan). Kolmanneksi pitäisi miettiä, mihin on menossa eli huolehtia tiestä.

Helposti kävi niin, että kun mietin omaa asentoa, keveys katosi. Ja kun keskityin keveyteen, hevonen alkoi itse päättää suunnasta (ei ainakaan vesilätäkköön).

Koko ajan minusta tuntui kuin olisin vain pomppinut Fritz-rukan kyydissä selkä köyryssä, kädet sojottaen. Ja kun videota (alla) katsoo, ei tunne ihan kamalan kaukana totuudesta ollut. Jonkin verran asiaa voisi toki auttaa, jos katsoisi esim. eteenpäin eikä hevosen niskaan. Ja esim. lopettaisi polvilla puristamisen.

Ihme kyllä hevonen näyttää pätkittäin jopa vähän tyytyväiseltä. Että ehkä tämä treenillä tästä?



Linkki videoon.

Video on jälleen täysin editoimaton ja tolkuttoman tylsä, siinä vain hölkätään ympäri kenttää. Bonuksena mukana on kuitenkin autenttinen ääniraita.

Olen kyllä nyt kovin innostunut noista videoista! On niin paljon helpompi ymmärtää asiat, kun näkee ratsastustaan/könötystään ihan omin silmin. Ja ehkä jonakin päivänä voi katsoa vanhoja videoita ja ajatella, että onpa tullut kehityttyä.

Kiitoksia Mialle myös videoinnista!