Herkkämahaisen muutto

Jos joku on blogin vanhahkoja tekstejä lueskellut niin ei liene epäselvää, että Ruusa ei varsinaisesti ole mitään teräsmahatyyppiä.

Ja kun maha on herkkä, se pitää ottaa huomioon aina, kun elämäntilanteessa tapahtuu isoja muutoksia. Niin kuin nyt esimerkiksi tuollainen juttu, että joutuu muuttamaan paikasta toiseen, laumasta toiseen.

Ponin mahan erityistarpeiden tajuaminen on vienyt aika kauan, mutta sentään lamppu on jossain vaiheessa syttynyt.

Kerrataanpa lyhyesti.

Kuvissa Ruusa syyskuussa, vielä kesäsiirtolassa. Tämä ei ole teknisesti kovin kummoinen, mutta pakko laittaa, koska syksyn valo.

Ensimmäistä kertaa tajusin omistavani herkkämahan, kun ponia vajaat kaksi vuotta sitten kohtasi sen elämän henkisesti isoin muutto.

Mainittu muutto vei ponin sisätallista pihattoon ja samalla kasassa tarjoiltujen heinien tilalle tuli pienisilmäiseen verkkoon käärittyä evästä.

Tätä muuttoa edelsi lyhyt majoittuminen erittäin huonoksi valinnaksi osoittautuneessa paikassa. Jo muutto pitkäaikaisesta kodista huonoon paikkaan pohjusti mahahaavan syntymistä ja lähes täydellinen elämänmuutos viimeisteli työn.

Kun mahaa korvensi ja heinää oli vaikea syödä, poni löysi lohtua tarhan hiekkapohjasta. Lopputuloksena oli kaupunkiloma Viikissä, jossa suoleen kertynyttä hiekkaa pumpattiin ulos viikon verran.

Mitä tästä opin? En paljon muuta kuin sen, että ponini saattaa syödä hiekkaa. Taipumuksen seuraukset ovat toistaiseksi pysytelleet poissa, kenties säännöllisen psyllium-kuurituksen ansiosta. Eikä poni viime aikoina ole osoittanut merkkejä hiekanhimosta.

Tässä taas tätä kuvamateriaalia aiheesta mitä hyvä lauma merkitsee hevoselle.

Ratkaiseva askel kohti Ruusan herkkämahaisuuden ymmärtämistä otettiin viime kesänä.

Tuolloin Ruusan tulehtuneeseen jännetuppeen tuikattiin klinikalla kortisonia ja poni joutui muuttamaan uuteen paikkaan tyylillä laitumelta klinikalle, klinikalta koppihoitoon vieraaseen paikkaan. Ei ollut hyvä se.

Poni ryhtyi syömälakkoon ja sen maha kramppasi. Tallinpitäjä jaksoi katsoa tätä noin kolme päivää. Sitten hän ystävällisesti ehdotti, että veisin Ruusan jonnekin sille sopivampaan paikkaan eli alkajaisiksi takaisin tutulle laitumelle.

Tässä kohtaa tarinaa alkaa hitaammansorttinenkin ihmishenkilö jo saada päähänsä vähän valoja päälle.

Koska mahan kipeytyminen on paha paikka ponille ja stressaava tilanne ihmiselle, sitä on kiva ainakin pyrkiä välttelemään.

Vaikka ponin tämänvuotiset muutot tapahtuivat tuttuihin paikkoihin, en ole ollut kovin halukas ottamaan mitään riskiä mahatilanteen heikentymisestä.

Niinpä jo keväällä ostin eläinlääkäriltä muutaman tuubin omepratsolivalmistetta nimeltä Peptizole. Ostin paketteja aika monta, ettei tarvitsisi olla ihan yhtenään niitä eläinlääkäriltä kyselemässä.

Omepratsolin tarkoitus ei tässä kohtaa ole hoitaa mahahaavaa, vaan suojata mahan herkkiä limakalvoja muuttostressiltä. Kuten kaikki hevosen mahavaivoja hoitaneet liiankin hyvin tietävät, ongelmien ehkäisy on huomattavasti pienempi päänsärky kuin kipeän mahan hoito. Myös aika paljon halvempaa.

Ai että mikä Peptizole? Se on köyhän hevosnaisen Gastrogard eli rinnakkaisvalmiste, joka tuli markkinoille Gastrogardin lääkepatentin umpeuduttua (patentti raukesi käsittääkseni huhtikuussa 2015).

Paitsi että ei Peptizolekaan oikeasti ole kovin köyhän versio. Tuubitasolla hintaero Gastrogardiin, jonka hintansa perusteella voisi kuvitella sisältävän vähintäänkin kultahippuja, ei ole kuin jokusen euron. Toisaalta kun yhdestä tuubista Gastrogardia riittää täysi annos 600-kiloiselle hevoselle, Peptizole-tuubissa on tarpeeksi 700-kiloiselle.

Joku kommentoi, ettei Ruusassa näy laidunkausi. No, edestäpäin näkyy.

Ruusa painaa runsaat 300 kiloa (klinikalla se punnittiin keväällä 305-kiloiseksi, mutta sittemmin on tullut aika lailla lisää läskiä massaa). Koska kyseessä nyt on ehkäisevä hoito, puolikkaan annoksen pitäisi riittää. Toisin sanoen yhdellä tuubilla ehkäisylääkitään pikkuponia neljä päivää.

Ensin aioin käyttää vain yhden tuubin. Hoitopäivä kolmosen kohdalla rimpulan maha näytti kuitenkin merkkejä orastavasta kivusta, joten päätin investoida hoitoon vielä toisenkin tuubin.

Ponin maha ei ole ollut varsinaisesti kipeän oloinen (eli esim. vatsan harjaaminen on ponin mielestä edelleen ok), mutta takavatsassa oli alkuviikosta pientä viitettä lihasrutistuksesta. Kun poni alkaa todenteolla vetää takavatsaa sisään, ollaan jo pahassa pinteessä. Nyt lihasvako oli vasta aavistus tästä.

Omepratsolin lisäksi herkkää mahaa on tässä viikon mittaan lepytelty myös melko avokätisillä annoksilla edelliseltä laitumelta mukaan ostettua kuivaheinää (huolellisesti kasteltuna). Samalla mukaan on lisätty tallin evästä, tulevaa säilöravintokautta silmällä pitäen.

Mahan kannalta oli myös hyvä, että poni pääsi talvikodissakin vielä laitumelle. Laidunkauden loppuminen on muutenkin ähkyjen kulta-aikaa, saati jos yhdistää laidunruohon loppumiseen vielä muuttostressin.

Ikinä ei tietysti pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta vähän vaikuttaisi siltä että näillä eväillä muuttostressin vaikutukset ponin ruoansulatuselimistöön on onnistuttu minimoimaan. Ainakin maha tällä hetkellä näyttää levolliselta.

Katsotaan, miten käy kun laidunkausi huomenna tulee päätökseensä. Koska suuri syy laitumeltapaluuähkyihin on liian vähäinen nesteensaanti, Ruusa alkaa pihattoon palatessaan taas saada päivittäiset limpparit eli melassivettä.