Maastomoponi mun

Tiedättekö sen tunteen, kun olette nuoren remonttiratsun kanssa maastossa ja 20 - 30 metrin päässä polun poikki rymistelee hirviperhe? Kun tuntee ponin sydämen jyskyttävän kuin viidakkorumpu, poni seisoo silmät hirviin naulittuna, joka lihas piukeana.

Kyllähän siinä tätiratsastaja alkaa miettiä sopivaa hätälaskeutumispaikkaa, harmitella ettei ole opetellut käyttämään turvaliiviä. Mielessä käyvät kaikki potentiaaliset skenaariot kuolemasta vakavaan loukkaantumiseen.

Perjantaisessa maastossa kävi tällainen tilanne. Hätälaskeutumisen sijaan päätin luottaa poniini. Silittelin sen kaulaa ja toivoin, että sekin luottaisi minuun, kun vakuuttelin etteivät ponit kuulu hirvien ruokavalioon.

Poni ei liikauttanut kaviotakaan. Metsäneläinten kohtaamisen jälkeen lenkki jatkui suunnitellusti. (Kuvat eivät ole mainitulta lenkiltä, vaan tänään kävimme ihan kuvausta varten saman lenkin.)

Maastolenkin loppuvaiheessa ponilla on paljon mielipiteitä vauhdista, ja sen toivevauhti ylittää yleensä tädin toivevauhdin. Tuo ratsastajan epäsymmetria kyllä ahdistaa aika lailla, poni ja metsä vaan ovat kovin kivat tässä. 

Jokusen kerran olen kuullut väitteen, että nuori poni ja puskatäti eivät ole kovin hyvä yhdistelmä. Etenkään olosuhteissa, joissa altistuu luonto- ja liikenne-elementeille.

Eivät varmaan olekaan, mutta ainakin tässä blogissa pääasiallisesti esiintyvän welsh-ponin yhteydessä väite on jonkin verran liioiteltu. Ja kokemukseni mukaan kyllä aika monen muunkin welsh-ponin. Tuppaavat olemaan aika luotettavia maastoratsuja.

Keskentekoinen nelivuotias on osoittanut merkittävää lahjakkuutta tädin puskaratsun tehtävään. Tarkoitan nyt kirjaimellisesti puskissa ratsastamista, mitä olemme tässä syksyn ratsastuskerroilla etupäässä treenanneet. Maastomoponalku ei hätkähdä maastonmuotojen vaihtelua tai jotain kaatuneita puita, vaan marssii reippaana läpi ryteikköjen.

Tähän nyt kolme kertaa käytyyn lenkkiin kuuluu yksi melkoinen ylämäki, jossa poni hengästyy.

Koska oikeaa satulaa ei ole vieläkään, maastolenkkien askellaji on pidetty pääosin käynnissä.

Aluksi pysyttelimme ensimmäisiltä maastoilukerroilta tutuissa maisemissa. Mutta koska ratsukon kumpikin osapuoli kyllästyy helposti, olemme lähteneet reippain mielin laajentamaan maastoratsastusreviiriämme.

Poni on, kuten jo mainittua, osoittautunut oivalliseksi maastomopoksi. Ehkä jopa maastoferrariksi.

Tosin joskus saattaa käydä niin, että turvallisesta metsästä ulos tullessa tiellä vaanii petoja, jotka voivat syödä pieniä maastoratsuja. Tädistä pedot näyttivät kyllä ihan tavallisilta mummoilta, mutta ihminenhän on erehtyväinen.

Onneksi siinä vaiheessa olin jo laskeutunut alas selästä. Tämä lenkki on nimittäin sen verran pitempi, että ei ole aloittelevalle ratsulle tarkoituksenmukaista kanniskella tätiä ihan koko matkaa.

Maastoilu omalla lapsiponilla on hauskaa! Mutta tuo ratsastajan vinous, en kestä. Ei liene syytä ihmetellä, miksi ponikin on vähän vino vasemmalle. (Tällä reissulla oli mukana polttovälin 18 - 50 mm linssi, se toimi aika kivasti.)

Poni on liikkunut lokakuussa noin viisi kertaa viikossa, josta kaksi tai kolme on ollut ratsastusta ja yksi tai kaksi irtojuoksutusta. Nyt se on vaikuttanut vähän väsyneeltä, joten saa pienen loman tähän väliin. Voi sillä joku pikku lenssukin olla, koskapa lenkillä pärisytti nenästä hiukan valkoista räkää.