sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Voiko aikuinen ostaa itselleen ponin - ja miksi ihmeessä ostaisi

Säännöllisin väliajoin eräällä hevosaiheisella keskustelupalstalla on viestiketju, jossa täysi-ikäisyyden saavuttanut henkilö tiedustelee oikeuttaan hankkia poni. Ihan omaan käyttöön, ei lapsen varjolla.

Vastaajista yleensä vähintään kymmenkunta toistelee, että aikuisella ei voi olla ponia. Ei ainakaan pienempää kuin vähintään 145-senttinen jytkäle, vaikka kysyjä olisi ilmoittanut olevansa lähes hobittimitoissa. Sitäpaitsi nälkähän kasvaa syödessä ja kohta täti kyllästyy puksuttamaan ponilla, jolla ei kuitenkaan pääse kehittymään aluetason helppoa A:ta pidemmälle. (Todellako?)

Kokemuksesta voin kertoa, että nälkä tosiaan kasvaa syödessä. Nimittäin koko ajan tekisi mieli ostaa lisää poneja. Jos minulla olisi hirveästi rahaa, ostaisin ja kasvattaisin koko ajan lisää poneja.

Poniratsastus on vaan parasta.

Mutta miksi ihmeessä aikuinen haluaa ratsastaa ponilla, kun on hevosiakin? 

Minäpä kerron. Aikuinen haluaa ratsastaa ponilla samasta syystä kuin joku toinen haluaa ratsastaa suomenhevosella tai tinkerillä, vaikka on puoliverisiäkin. Eli ihan kuulkaas oman mieltymyksen vuoksi. 

Minä nyt vaan satun tykkäämään poneista.

Ponit sykähdyttävät aivan eri tavalla kuin yksikään hevonen. Ehkä se johtuu siitä, että ponit ovat söpömpiä, tai siitä, että niillä on hauskasti pilkettä silmäkulmassa, tai siitä, että lyhyehkön ihmisen on helpompi saada otetta pienestä ratsusta. Tai kaikista näistä yhdessä. En minä loppujen lopuksi osaa selittää, miksi tykkään poneista enemmän kuin hevosista. Niin vaan on.

Kuva viime syksyltä.


Nettikeskusteluissa minua ei lainkaan yllätä ihmisten innokkuus tyrmätä toisten haaveita. Enemmän yllättää se, että joku aikuinen katsoo tarpeelliseksi ottaa huomioon muiden mielipiteet hevosvalintaa miettiessään. 

Minä en kysynyt keneltäkään, voinko ostaa ponin vai pitäisikö sittenkin hankkia ihan hevoskokoinen kaviokaveri. Minulle kelpasi vain poni, ja nimenomaan welsh-poni. Koska ponit nyt vaan ovat parhaita ja poneista parhaita ovat welshit.

Ensimmäinen oma oli tietystikin welsh-pomi, Ruusan emä. Syksyllä 2010 otetussa kuvassa on mukana myös Ruusan alku. (Olen muuten yrittänyt etsiä noita suojia, mutta en ole löytänyt.)


Kukaan ei ihmetellyt valintaani ainakaan päin naamaa. Ehkä siksi, että kaveripiiriini kuului jo valmiiksi liuta ponitätejä.

Vain ei-hevosihmisistä joku uskalsi ihmetellä, enkö ole liian suuri poneille, koska ponithan ovat maksimissaan metrin korkuisia kaikki.  

En tiedä, onko minulla ollut tuuria vai olenko vain liian tyhmä ymmärtääkseni vinoilua, mutta millään tallilla ei ole ihmetelty aikuisen poniharrastusta. Monessa paikassa on tosin ollut muitakin ponitätejä. Ja aina välillä joku ponikoon yli kasvanut täti on huokaillut, kuinka onnekas olenkaan, kun olen tarpeeksi pieni poniratsastajaksi. 

Olen minä ehkä kerran kuullut lauseen, että aikuisella kuuluisi olla ratsunaan hevonen, mutta pidän tätä melko vähäisenä määränä lähes seitsemän vuoden poninomistajuuden aikajanalla.

Poni kertoo, mistä pitää rapsuttaa.

Aikuisuudessa on se hyvä puoli, että hankinnoistaan saa päättää ihan itse, ainakin jos rahatilanne sen mahdollistaa.

Joten jos tädistä (tai vaikka sedästäkin) tuntuu, että oikea harrastuskaveri olisi hevoseksi alamittainen, kannattaa hankkia sellainen. Tietysti sillä varauksella, että jos harrastus sisältää harrastuskaverin selkään kipuamista niin kannattaa käydä ponikaupoille puntarin kautta.

23 kommenttia:

  1. Mäkin luen niitä poni ja aikuinen -aloituksia hieman kysymysmerkki otsalla. Jokainen harrastakoon juuri sillä rodulla joka omalta tuntuu, tai sillä yksilöllä! Pyörittelen tätä aihetta kuitenkin aika usein mielessäni. Minusta tuli welshiponinomistaja aivan vahingossa. Mutta Pena on vienyt sydämeni tyystin, yksilönä ja hevostyyppinä. Minä vaan olen sen kokoinen että 10 cm lisää hevosta ei olisi lainkaan huono juttu...

    Joskus vielä olen rahoissani ja haluan varsan. Ihailen suuria koulupuoliverisiä mutta tahdonko oikeasti sellaisen? En kuitenkaan nauti enkä haaveile tosissaan kilpailemisesta. Kakkostason kinkereitä voi vielä puksuttaa millä pelillä vaan ilman että katsotaan kieroon. Toisaalta tahtoisin ihan hirveästi oikein ison, hevosrunkoisen cobin. Sellaisen 155+ kokoisen, ei kovin mörssärin. Niinkuin welsh mutta hevosen mitoissa.

    Mutta jos katsoo hevoshankintahistoriaani taaksepäin, en ole ennenkään ollut aktiivinen vaikuttaja siihen mikä hevonen minulle päätyy. Ehkä se Penan seuraajakin tulee joskus vastaan mitään kysymättä ja ilmoittamatta ja on sitten juuri sellainen kuin on, minun käteeni sopiva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän minustakin tuli welsh-ihminen aika lailla sattumalta, kun silloin teininä tutustuin rotuun G:n kautta. Siten oli jotenkin aika sopivaa, että juuri siitä tuli 15 vuotta myöhemmin ensimmäinen oma ponini. Toki siihen väliin mahtui paljon muita welshejä, joista tykkäsin.

      Todennäköisesti sinulle käy uudelleen niin, että se sinulle sopiva hevonen (tai poni) vaan tulee vastaan.

      Minulle ainakin on tärkeää, että oma tuntuukin omalta, en osaa kuvitella ostavani jonkun vain ns. speksien perusteella. Mutta minulla ei olekaan mitään kisatavoitteita. Tässä vaiheessa harrastusvuosia on myös pakko hyväksyä se tosiasia, että minusta tuskin koskaan tulee kovin taitavaa ratsastajaa. Sikäli en tarvitse mitään GP-hevosta.

      Kieltämättä minullekin sopivampi ratsu olisi noin 10 senttiä korkeampi kuin omani.

      Sellaista 10 cm korkeampaa ratsua nyt yritän seuraavassa ponisukupolvessa saada aikaan. Mutta samalla en voi mitään sille, että haluaisin harrastaa B-welshillä. Cobistakin kyllä haaveilen. Loton täysosuma tulisi tarpeeseen!

      Poista
    2. Ja sekin vielä, kun ei enää ole ihan teini-ikäinen ja on kuitenkin saanut pääasiassa ratsastaa suht vaatimattomasti liikkuvia hevosia - oppisinko ikinä istumaan OIKEAN kouluhevosen liikkeissä? Turaisin varsan pilalle kun en pystyisikään ratsastamaan sitä niin että sen koko mahdollinen liikekapasiteetti tulisi esiin.

      Ehkä alan etsiä sitten joskus Pulla-Albert kakkosta, jostain isosta welshistä hyvän puoliverisen kanssa varsa. Siinä on vaan se riski, jos tilausvarsaa tekee, että se saattaa olla myös väärää sukupuolta! Minä kun en omista kuin ruunia ;)

      Poista
    3. En kyllä usko, että sinä pilaisit mitään hevosta. Mutta voisihan sellaisen kunnon liikkujan kouluttaminen olla pienempiin askeliin tottuneelle vähän kulttuurishokki!

      Tilausvarsassa on kyllä se huono puoli, että voi tulla muuta kuin tilattiin. Minähän taas en haluaisi ruunaa, mutta toisaalta voisihan sellainen olla ihan piristävääkin vaihtelua tamman mielialojen tulkintaan...

      Poista
  2. Mä en voi käsittää, että miten se kehenkään muuhun vaikuttaa, harrastaako joku muu hevosen vai ponin kanssa?! Itse olen niin pitkä, että en sen tähden oikein poneilla ratsasta, mutta ihan hyvin voisin itselleni ostaa esimerkiksi kärryponiksi vaikka shetlanninponin. Ja oikeasti olen lähdes kateellinen sellaisille lyhemmille henkilöille, ketkä voi mennä sekä poneilla että hevosilla. Tiedän todella lyhyitä ihmisiä, kenellä on heille aivan liian suuri hevonen, ja he pystyisivät huomattavasti paremmin ratsastamaan pienemmällä hevosella tai ponilla, ja saisivat jalkansa ns paremmin pollen ympärille. Mieltä aina lämmittää kisoissa ja tapahtumissa sopusuhtaiset ratsukot, erityisesti, jos esim pienhevosella tai ponilla on selässään sopivan kokoinen aikuinen ratsastaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta! Niin kauan kun ratsastaja ei paina liikaa, aikuisen poniharrastuksen ei pitäisi olla keneltäkään pois.

      Olen minä joskus kuullut sellaistakin, että laadukas poni menee tätiratsuna hukkaan, mutta tuskinpa se ponia haittaa. Sitä paitsi täti voi antaa poniaan myös poni-ikäiselle käyttöön.

      Poista
  3. Mun elämän suuri tragedia oli kasvaa 174-senttiseksi ja aivan liian pitkäksi ponille. Hankin sitten pikkuhevosen, erikoisen värisen ja pyöreärunkoisen ponin puutetta paikkaamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Minäkin kadehdin oikeasti lyhyitä, itse kun olen kuitenkin melkein 160 cm ja tykkään pikkuponeista. Joskus ihmiset katsovat vähän pitkään, jos sanon, että haluaisin olla lyhyempi. :D

      Poista
  4. Olen sen 170 ja jalat on vielä pitkän sorttiset. Rakenne kuin heinäkepillä niin menen ponikokoisesta. Onneksi. Vaikka suokit ovatkin se oma laji, on sydämessä yksi poni, jonka kaiketi ostaisin heti miettimättä, jos se tarjolle tulisi. Sekin on welch. Poneissa on vaan sitä jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poneissa todellakin on sitä jotakin! Jos on isorunkoinen poni niin pitkätkin jalat "hukkuvat". Cobeissa on paljon juuri sellaisia. Tunnen myös yhden ehkä 170-senttisen ponitädin, joka näyttää aivan sopivalta connemaroilleen.

      Poista
  5. Mitä Ruusan emälle tapahtui?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jouduin lopettamaan sen jo melkein 5 vuotta sitten. Sillä oli selkä rikki ja tuli kipeäksi. Olihan sillä toki jo ikääkin 24 vuotta.

      Poista
  6. Huhhei, entä sitten kun on aikuinen ja omistaa kaksi shetlanninponia :-) aika ajoin kuulee ties mistä kaikkialta, etteihän niillä pysty ratsastamaan. Onneksi se ei itselle olekaan se tärkein juttu - ja jos olisi, niin ei mulla sitten shetlanninponeja olisi. Islanninhevosesta haaveilen, ponikoko on se juttu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että aikuinen shettiksen omistaja saa ihmettelyjä osakseen! Tässä tullaan taas siihen, että kukin harrastakoon sillä tavalla kuin tykkää.

      Poista
  7. Mä en ole kohdannut myöskään mitään ylenkatsontaa, vaikka paljon olen (isoilla) poneilla ratsastanutkin. Melkein aina olen vain saanut kommentteja, kuinka sopusuhtainen ratsukko ollaan, kun ponilla menen. Mandy on vähän yli ponikoon, 152 cm, mun mielestä ihan täydellisen kokoinen.
    Tottakai aikuinen saa ostaa ponin! Mutta tärkeintä on se, että ostaa itselleen sopivan kokoisen hevosen. Eli jos on pienikokoinen, niin sitten pieni ratsukin. Ja toki moni muukin asia vaikuttaa, kuin hevosen säkäkorkeus.
    Mä olen myöskin aina ollut ihastunut poneihin ja pikkuisiin hevosiin paljon enemmän kuin vaikkapa isoihin puoliverisiin...ne ovat jotenkin persoonattomia, vaikka toki sekin varmaan kiinni siitä, kuinka hyvin hevosen tuntee ja millainen yksilö on kyseessä. Mutta kyllä poneissa on useimmiten paljon enemmän persoonallisuutta, se on vain pakko myöntää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin kyllä tuntuu, että poneilla on enemmän persoonaa. Hyvässä ja pahassa...

      Tärkeintä on tosiaan, että ratsu on sopiva. En minäkään ihan noin pientä kuin Ruusa olisi ostamalla ostanut. Siksi olenkin ratsastanut sillä niin säästeliäästi. Ja tietysti myös sen sairauksien takia.

      Se kuitenkin ihmetyttää, että lapsille ei sanota koosta niin herkästi. Pahaa tekee katsoa blogeistakin, kuinka minun kokoiseni lapset ratsastelevat pienillä shettiksillä. Jos minä aikuisena, vaikka samankokoisena, tekisin saman niin kyllä nousisi metakka. Ja ihan aiheesta.

      Poista
  8. Katkeroiduin kun 12-vuotiaana ratsastuksenopettaja sanoi minun kasvaneen niin pitkäksi, että saan alkaa menemään hevosilla. :( nyt 173 senttisenä ja isoperseisenä (joskin paino riittäisi poneihin, mutta perse ja reisien pituus ei) olen iloinen kaikkien aikuisten puolesta jotka voivat mennä poneilla. :D ratsastin just perjantaina kaverin 144 cm korkealla ponilla ja olin ihan varma sen kuolevan mun alle. :D tunnen itseni isoksi kaikkien alle 160 cm hevosten selässä (ratsu saisi mieluiten olla lähemmäs 170 cm että tuntuu hyvältä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, jo 12-vuotiaana! Minä sen ikäisenä vasta aloitin harrastusta ja olin tosi näreissäni, kun sain alkeiskurssiratsuksi russ-ponin. Olisin halunnut ison hevosen! Vähänpä silloin tiesin, että aikuisena haluaisin mennä lähinnä poneilla... :D

      Poista
  9. Hep, täälläkin ilmoittautuu eräs joka ei näe ostavansa "peruspuoliveristä"! :)

    Eka oma hevonen oli 148cm arabi (9 vuoden ajan), sen jälkeen tuli 155cm suokkitamma ja nyt on sen lähes samankokoinen poika. Läheskään kaikki suokit eivät kyllä miellytä eli en haluaisi mitään yli 165cm rohjaketta jolla on sellokotelon kokoinen pää. ;) Nämä omat suokit on olleet suht ponimaisia ja sööttejä. Pojan pää kasvoi tosin emänsä kuuppaa isommaksi. ;)

    Voisin hyvin kuvitella omaksi hevoseksi myös jonkun "ylikasvaneen" ponin tai arabiristeytyksen. Jos sinne "oikeiden ratsujen" suuntaan kääntyisin niin sittenkin joku kiva alle 160cm ponimainen tyyppi voisi olla OK, sellaisia on pari tullut vastaan joista olen miettinyt että tämän ostaisin jos puoliverihevosta olisin ostamassa! :D

    Tunnustan jopa vähän arastelevani isoja hevosia, voin kyllä hoitaa niitä esim. iltatallin yhteydessä mutta vaikka olisi kuinka hienosti liikkuva ja omistajan alla kivan näköinen hevonen niin ei minulla ole mitään hinkua päästä sen satulaan. Pitäisi ehkä mennä johonkin ratsastuskouluun testaamaan pomminvarmoja isohevosia, jos pääsisin tästä viime vuosien aikana kasvaneesta pelosta eroon.

    Niin ja pituutta on kertynyt 167cm, olin myös hyvin katkera yläasteikäisenä kun silloisessa ratsastuskoulussa tuupattiin hevostunneille ponituntien sijasta. Onneksi pitkäaikaisessa leiri/valmennuspaikassa oli enemmistö poneja, ja sen jälkeen tulikin eka oma heppa. Kyllähän se meidän arabikin oli vähän matalahko jos oikein sopusuhtaista ratsukkoa mietitään. Suokeilla on ollut luonnollisesti runkoa enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ja aika monta kertaa olen vastannut ihmettelyihin "sulla oli ARABI ja nyt sulla on SUOKKI!?" Meidän arabi oli lähempänä risteytysponia kuin näyttelyarabia, ja suokitkin on olleet ponimaisia. Eli voidaan ehkä sanoa jonkunlaisen ponimaisuuden yhdistävän kaikkia ihanneratsujani. :)

      Poista
    2. Heh, varmaan herättää hämmennystä, kun arabi vaihtuu suokkiin! Mutta eivät kaikki tietenkään ole yhden rodun ihmisiä.

      Minä kyllä ihan tykkään ratsastaa puoliverisilläkin, vaikka kun 10 pikkuponiratsastusvuoden jälkeen palasin hevosten satulaan niin alkuun oli kyllä totuteltavaa! Eniten tuntui hankalalta se puoliverisen kaulan pituus, ja tietysti tasapainon pitäminen siinä valtavassa ravissa. Kyllä puoliveriratsastuksessakin on puolensa, mutta omana tykkään enemmän ponista. :)

      Ja minä myös tykkään puoliverisissäkin niistä, joiden ilmeessä on jotain ponimaista. Kerran joku sanoi G:stä, että se on hevosmainen, ja loukkaannuin. En usko, että tarkoitus oli haukkua, kuten minäkään en hauku jos sanon jotain hevosta ponimaiseksi, mutta en tykännyt.

      Poista
  10. Olen saanut kuulla todella paljon ihmettelyä siitä että miten viitsin harrastaa edes jossain määrin tavoitteellisesti shetlanninponilla... Toki se asettaa rajoituksia, enkä omaksi ottaisi shettistä (vannomatta paras!), mutta en siltikään ymmärrä miksi pitää puuttua muiden harrastamiseen. Jos olisin omaa hankkimassa päätyisin todennäköisesti welshiin, näin olen jo vuosia ajatellut. Monet hevoset tuntuvat persoonallisten ponien jälkeen jotenkin tylsiltä, yleistän toki nyt pahasti. Ponit ovat aina sopineet minulle paremmin, niistä on aina helpommin löytynyt sellainen josta tulee heti sellainen fiilis että siitä voi tulla pidempikin yhteistyö. Jotain ponimaista pilkettä silmäkulmassa täytyy aina olla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ymmärrän puuttumisen muiden harrastukseen siinä tapauksessa, että harrastuksessa ei toteudu ponin etu. Välillä näkyy kyllä niin paljon liian isoja ratsastajia, että tuntuu, että pitäisi itsekin sanoa jotain. Enkä nyt todellakaan tarkoita sinua.

      Mutta muuten asia ei kuulu kenellekään muulle. Sama homma toisinpäin. Vaikka joku olisi enemmän poni- kuin hevoskokoinen ratsastaja niin jos tykkää enemmän hevosista, harrastakoon niiden kanssa.

      Poista