Pitäisikö itkeä vai nauraa? (Ja hienopoika Albert)

Tiedättekö sen tunteen, kun menette tallille vähän myöhässä sillä lailla suht pikaisesti ennen töiden alkua ja sitten tallinpitäjä sanoo heti moin jälkeen, että ponisi ontuu. Sitten kun menee itse toteamaan tilanteen, tarhasta löytyy likipitäen kolmijalkainen poni. 

Sillä lailla kävi tässä torstaina. Ruusa ei yhtäkkiä pystynyt juuri lainkaan varaamaan painoa vasemmalle etujalalle. Kun se pysähtyi, se jätti vasurin joko ilmaan tai muuten vaan kevyemmälle.

Siinä kohtaa tuli mieleen otsikon kysymys, koskapa vasta 6 päivää aikaisemmin olin pähkäillyt oikean etujalan selkeää, joskaan ei yhtä akuuttia, ontumaa. Se askarrutti mieltä pari päivää, kunnes sitten yhtäkkiä vain katosi.

Uusimman ontuman äärellä totesin tallinpitäjälle, että ponituurini alkaa olla jo legendaarinen. Tallinpitäjä tuumi, että tämä ei ole enää edes tuuria, vaan minun on täytynyt edellisessä elämässä olla vähintään jonkinlainen orjapiiskuri.

Poni vielä kävelevänä ja kengättömänä.

Tuuria tai karmaa, tamman äkillinen jalattomuus veti ponitädin - yleensä vilkkaasti laukkaavan - mielen tyhjänpuoleiseksi. Oli selvää, että jotain oli välittömästi tehtävä, mutta mitähän hittoa se jotain olisi?

Onneksi tallinpitäjällä oli idea. Voimallisen ontuman ajankohta viittasi kengitysperäiseen ongelmaan, sillä vain kaksi päivää aikaisemmin Ruusa oli saanut etukavioihinsa rautavahvikkeet. Suojaamaan herkkää kaviota, se oli tarkoitus.   

Eipä muuta kuin hätäpuhelua kengittäjälle, joka ensimmäisenä kysyi, asteliko poni kipeällä kintullaan varvas vai kanta edellä. Onneksi varvas, koska jos poni alkaa asetella kaviotaan maahan kantajohtoisesti, ollaan hyvin todennäköisesti akuutin kaviokuumeen äärellä. 

Kengittäjä yhtä kaikki lupasi saapua saman päivän aikana. Muutama minuutti myöhemmin tuli viesti, että hän olisi paikalla 15 minuutin päästä. 

Pieni helpotuksen huokaus saattoi päästä ponitädin ilma-aukoista, kun kengittäjä totesi ponin aristavan yhtä kohtaa kavion ulkoreunalla. Ei edelleenkään kaviokuumetyyppisestä sijainnista. 

Kengittäjän askarteluja.

Jos kyse olisi yksittäisestä naulasta, olisi kuulemma vähemmänkin ilmaisuvoimaiselta hevoselta odotettavissa melko näyttävä reaktio, kun naula vedetään pois kaviosta. Mutta vaikka Ruusa ontui dramaattisesti ja aristi kaviota puristaessa, se ei erityisemmin piitannut naulojen poistosta. Ja, jos tämä vielä jollekin on jäänyt epäselväksi, Ruusa ei todellakaan lukeudu niihin hevosiin, jotka kivun kohdatessaan vain purevat hammasta ja koittavat kestää.

Siksi kengittäjä ensin ajatteli, että hoidoksi riittäisi pohjallinen ja sen alle Betadinea. Mutta kun kenkä oli uudelleen jalassa pohjallisen kera, ontuma oli entistä silmiinpistävämpi. Niinpä otettiin koko popo pois ja pantiin kavio pakettiin.

Todennäköisesti kavioon on siis tulossa paise.

Kunpa olisi! Kaikista kolmijalkaisuutta aiheuttavista skenaarioista kuka tahansa hevosenomistaja valitsee koska tahansa paiseen. Jos minulla olisi lista vaivoista, joita Ruusalla ei ole ollut, taas tulisi yksi kohta ruksattua pois. Jos sellainen lista olisi, se alkaisi vähitellen käydä lyhyeksi.

Ei kuulemma ole lainkaan epätavallista, että kaviokuumeen heikentämään kavioon tulee paise. Ja kun kengittäjä tiistaina vuoli kaviot, saattoi todeta, että juhannusviikon oireilu tosiaan oli kaviokuumetta. 

Molemmat kengittäjän tämänviikkoiset visiitit hoidettiin ensimmäistä kertaa tallin käytävällä. Varsinaiseksi kavionhuoltopäiväksi oli tehty ajanvaraus myös Albertille.

Etukäteen hiukan jännitti, sillä Ruusa ei varsinaisesti ole kenenkään kengittäjän unelma-asiakas (seikka, jonka kengittäjämme muistaa joka kerta mainita) ja Albert puolestaan on tällä(kin) saralla hyvin kokematon. Eikä varsaa edelleenkään ole siinä määrin riimutettu, että päävehkeestä olisi jotain iloa lapsosen paikoillaan pitämisessä. 

Onneksi olin sentään hyvissä ajoin ja huolellisesti harjoitellut tilannetta eli käyttänyt poneja pikaisesti tallin käytävällä kengitystä edeltävänä päivänä. Tuolloin Ruusa söi pienen palan kuivaa leipää ja Albert totesi, että tämmöinen paikka. No, olen toki jokusen kerran myös nostellut Albertin kaviota ja jopa osaa niistä vähän ronkkinut kaviokoukulla. Siis omassa tutussa tarhassa.

Harjoittelu oli selvästi tepsinyt, sillä kun ensin laiteltiin Ruusan kaviot niin Albert hengaili mukana yhtään ahdistumatta siitä, että a) mammalle tehtiin jotain äänekästä, mitä ei ennen ollut Albertin nähden tehty tai b) tämän tekivät melko vieraat ihmiset melko vieraassa paikassa.

Vähän huono kuvausasento, mutta muuten aika kiva kuva. Albertin kesyttäminen alkaa olla jo ihan hyvässä mallissa. Kuva on otettu viime viikonloppuna ennen kavioiden vuolua.

Albertin oma pedikyyri hoidettiin sattuneesta syystä käytännössä irtonaisena, mitä nyt vähän tarvittaessa aseteltiin käsiä raja-aidoiksi. Albert sai ensimmäisen nelikaviopedikyyrinsä aamupuurolautanen nenän alla. Ateriointi ei merkittävästi häiriintynyt, vaikka ihmisen roikkuminen kintussa hetkittäin alkoikin ketuttaa.

Siinä, missä suorasanainen kengittäjämme on Ruusalle keksinyt erilaisia vähemmän mairittelevia nimityksiä, Albertille irtosi jälleen pelkkiä kehuja niin käytöksestä kuin ulkomuodostakin. Ei ole edes jalka-asennoissa korjaamista, toisin kuin emällään aikanaan.

Ja kun mamma pari päivää myöhemmin otettiin uusintakäsittelyyn, varsa hengaili mukana kuin kyseessä olisi täysin jokapäiväinen hoitotoimenpide. On se vaan aika selväpäinen kaveri!