 |
| Kuvituskuvassa Valkoinen Poni. |
Mutta olisi se hyvä myös perusterveen elikon omistajan mielessään pitää. (Hevos)elämän vuoristorata kun on siitä jännä, että eteensä ei näe ja ihan yhtäkkiä saattaa tulla iso pudotus. Tänään terve hevonen voi huomenna tehdä kuolemaa.
On hyvä olla valmiina mielessä, miten pitkälle on valmis menemään ja missä vaiheessa haluaa vetää hätäjarrusta.
Milloin tulee vastaan se raja, jonka yli ei mennä: se vaiva, jota ei enää hoideta? Kun ollaan elämän ja kuoleman kysymyksissä, kumpi valitaan?
Leikataanko suolisolmu, murtunut jalka? Montako kertaa nivelrikkoa piikitetään? Hoidetaanko keuhkosairasta vielä puhkuridiagnoosin jälkeen?
Ja kun se raja on vastassa, mitä sitten tehdään? Koukkuun vai kuoppaan, vai jotain siltä väliltä? Piikki, pulttipyssy vai kenties tuliase?
Hätätilanteessa lopetustapaa ei välttämättä ehdi valita, mutta on hyvä olla mietittynä plään A.
Omalle ponilleni haluaisin hyvän lopun, nopean ja kivuttoman. Nenä mysliämpärissä, ehkäpä. Tutussa paikassa, tuttujen ihmisten kanssa.
Miten on niin paljon helpompi kysymys kuin milloin.
 |
| Toistaiseksi on tallattu samaa polkua. |
Jokaisen pitää miettiä omat rajansa.
Mutta toivoisi, että jokainen miettisi rajanvedossaan myös sitä, jonka elämästä on kyse. Hevosta. Että kykenisi katsomaan oman menettämisen pelkonsa ohi. Maailma on puolillaan teurastuomiolta "pelastettuja" hevosia, joista väkisinkin miettii, että pelastus olisi sittenkin löytynyt sieltä teurastamolta.
Jonkinlainen yleispätevä raja kulkee minusta siinä, pystyykö hevonen elämään normaalia elämää kivuitta. Hevosen normaaliin elämään ehdottomasti kuuluu myös liikkuminen kaikissa askellajeissa.
Toki (lähes) jokaisen hevosen elämässä tulee hetkiä, jolloin sattuu ja elämä muuten vaan potkii päähän. Mutta siinä vaiheessa, kun paluu kivuttomaan normaaliin elämään ei enää ole mahdollista, on aika päästää ystävä menemään.
Olen aina ajatellut, että en pitäisi hengissä hevosta, joka tarvitsee päivittäistä lääkitystä pysyäkseen kunnossa. Nyt minulla sitten näyttäisi olevan sellainen poni. Tässä sitä kuitenkin vaan pihistään eteenpäin päivä kerrallaan.
Vanhan ponin kanssa olisin jo luovuttanut. Mutta nuoren kanssa tuntuu, ettei sitä vielä tiedä, tarvitaanko lääkitystä aina ja lopun ikää. Katsotaan nyt vielä kuukausi, puoli vuotta, vuosi... Kunhan poni pystyy sillä välin elämään poninelämää.
Kun vaivat lisääntyvät hiljaksiin, on koko ajan vaikeampi katsoa tilannetta realistisesti. Sen olen kuitenkin päättänyt, että Ruusalle ei tehdä isoja leikkauksia - tai oikeastaan ei mitään leikkauksia (voisin ehkä harkita, jos lopputulos melko varmasti olisi täysin terve poni).
Ponin pitäminen on sen verran kallis harrastus, että harrastuksesta pitää olla myös iloa. Ja vaikka pantaisiin raha-asiat sivuun, raja ei siirry. Jos poni ei kestä kevyttäkään käyttöä, sen elämä tuskin on ylipäätään kovin laadukasta.
Nyt, kun rimpula on vielä lapsiponi, tulevaisuuden käyttöominaisuuksia voi vain arvailla. Niinpä rajana on omistajan subjektiivinen arvio ponin elämänlaadusta. Uskon tuntevani omani. Vielä on Ruusassa elämänlanka vahvana, sisäinen liekki kirkas. Uskon, että tiedän sitten, kun tilanne muuttuu.
Kun poni ei enää jaksa olla oma itsensä, kun silmistä sammuu se tietty pilke, on (viimeistään) aika luovuttaa. Itsekäs ajatus, kieltämättä. Olisihan se parempi, ettei ponin tarvitsisi luovuttaa, vaan omistaja pystyisi luovuttamaan ennen sitä.
Mutta ei nyt sentään ihan vielä.
 |
| Ruusa ruusana. |
Tosi hyvä kirjoitus! Meilläkin puhuttiin tallilla juuri joku päivä samansuuntaisista aiheista. Jokaisella hevosenomistajalla olisi hyvä olla jonkinlainen suunnitelma millaisia vammoja ja sairauksia ähdetään hoitamaan, milloin tehdään se lopullinen ratkaisu jne. Hevosten kanssa tilanteet tulee usein äkillisesti eteen ja uskoisin että päätöksentekoa helpottaa kun niitä ikäviäkin asioita on miettinyt vähän etukäteen.
VastaaPoistaJuu tästä on myös meidän talliporukassa puhuttu aika paljon, ehkä siksi että aika monella on aika vaivainen eläin...
PoistaEsimerkiksi joku ähkyleikkaus on sellainen, että sitä kannattaisi miettiä etukäteen - yllättävän monen eteen sellainen ratkaisu kuitenkin tulee. Siinä hetkessä varmaan aika moni tulee lipsauttaneeksi suusta sanan "leikataan", vaikka tarkemmin ajateltuna ei välttämättä haluaisikaan. En tuomitse niitä, jotka ovat hevosensa leikkauttaneet, mutta omalle jo valmiiksi vaivaiselle en sellaista haluaisi.
Tätä on tullut itsekin mietittyä ja Taavinkin kohdalla olen asiaa pohtinut, kun se sai nivelrikko-diagnoosin. Nyt se tosin liikkuu niin hyvin (kun mahavaivat on selätetty), että oletan nivelrikon olevan mahavaivan rinnalla pienempi ongelma loppujen lopuksi. Ja jos olisin laittanut heti pois olisi tämäkin jäänyt näkemättä; Taavi liikkuu ihan reippaasti ja mielellään.
VastaaPoistaEdellisen ponin kanssa tilanne oli selvä, koska mitään parannuskeinoa ei ollut ja poni oli ontunut jo pahenevissa määrin pitkään. Siltikään se ei ollut "luovuttanut" ja oli edelleen erittäin pirteä ja hyväntuulinen eikä koskaan vihainen. Taavi taas on niin erityyppinen hevonen, se tulee vihaiseksi pienestäkin kolotuksesta.
Päätökset lopetustavoista olen tehnyt valmiiksi, mutta niiden toteutumiseen vaikuttaa myös se, miten hevonen sairastuu jne. Kovin lääkittyä kun ei saa annettua lihoiksi kellekään eikä minulla taas ole paikkaa mihin haudata, klinikalla taas en saa lopetusta ampumalla, mutta he huolehtivat ruhosta. Haluaisin lähdön olevan samankaltainen kun sinullakin ilmeisesti on; pää kauravadissa rauhallisissa merkeissä, nopeasti.
Meillä raja hoitamisessa menee isoissa leikkauksissa (ähkyt, murtumat yms) tai jos hevonen tarvitsee loppuiän lääkettä (poislukien esim. cushing-lääke) tai jos sen hoito tulee maksamaan omaisuuksia (ikävä kyllä rahantulo on rajallista). Olen itsekin jo pyörtänyt vähän omia periaatteitani (esim. aiemmin sanoin, etten pidä pikkuvikaista enkä nivelrikkoista...), mutta niin se vaan menee, ettei sitä tiedä, ennenkun kohdalle osuu.
Juu yllättävän helposti käy tuo omien periaatteiden venyttäminen, kun kyseessä on se oma rakas eläin... Se lopetuspäätös on kuitenkin sitten lopullinen päätös, jota ei toteutuksen jälkeen voi perua.
PoistaOn varmasti vaikea tehdä päätöstä, jos hevonen on vielä pirteä ja iloinen. Nostan hattua, että olet kyennyt tekemään päätöksen sellaisessa tilanteessa.
Ruusan emähän lopetettiin klinikalla, koska se oli ainoa äkkiä saatava tapa. Tallinpitäjä ei halunnut ruhoa omille mailleen enkä ollut ehtinyt järjestää mitään muutakaan. Suretti, että jouduin laitakammoisen ponin vielä kuljettamaankin ja aiheuttamaan sille stressiä sen viimeisinä hetkinä. Mutta poni oli niin kipeä, etten voinut enää hetkeäkään katsoa sen kärsimystä.
Ensinnäkin, onpas sulle kiva blogi, liityin heti lukijaksi! :)
VastaaPoistaMäkin olen vuosia joutunut miettimään näitä asioita, kun omistan 31-vuotiaan lv-ruunan. Se on aina ollut täysin terve, mutta tietenkin kun ikää alkaa olla noin paljon, alkaa hevonen olla hitaampi ja kömpelömpi liikkeissään, syöminen on muuttunut hiljalleen hankalammaksi, lihakset tippuneet ja luonnostaankin hyvin hoikkanen heppa on muuttunut vieläkin ruipelommaksi. Tällaisen tavallisen vanhenemisen kohdalla on kamalan vaikea päättää, missä menee se raja, että hevonen on liian raihnainen. Itse oon ajatellut niin, että näen sen kyllä Nopsusta, sitten kun aika on, koska se on ollut meillä melkein 13 vuotta ja tunnen sen niin hyvin. Toisaalta taas tuollaisille asioille saattaa olla itse sokea, kun muutokset tapahtuu niin hitaasti.
Viime aikoina Nopsu on alkanut ratsastaessa kompastella entistäkin enemmän (se on aina ollut kamala hutilo koipiensa kanssa) ja mua jopa vähän pelottaa nousta enää sen selkään. Se on jotenkin herätti pohtimaan tosissaan näitä asioita. Onneksi tulee kesä ja vaari pääsee pulskistumaan pian laitumelle, syksyllä on sitten päätösten aika. Se vaan on niin vaikeaa, kun hevonen on niin elämäniloisen ja tyytyväisen näköinen, karauttaa edelleen laukalla tarhasta talliin jos tulen arvon herraa liian myöhään hakemaan. Se piehtaroi, kevätpäissään pukittelee liinan päässä ja keksii metkuja mun pään menoksi. Ja kun se on ollut meidän perheessä yli puolet mun elämästä. :)
Mutta piti vain tulla sanomaan, että ihana blogi ja todella tärkeä aihe tässä postauksessa, näitä pitäisi kaikkien hevosen omistajien miettiä! :)
Kiva että tykkäät!
PoistaVanhan hevosen kanssa on kyllä tosiaan vaikea tietää, mihin rajan vetää. Kunnioitettavaan ikään on kyllä heppakaverisi ehtinyt. Vaikka lämppäreistä joskus kuulee sanottavan, että rotu on lyhytikäinen, niin olen kyllä tuntenut aika paljon tuollaisia korkean iän saavuttaneita lämpöisiä.
Varmasti on vaikea tehdä päätöksiä, kun noinkin pitkä historia on takana eikä hevosessa ole selkeää vikaa. Tsemppiä päätöksentekoon ja iloista harrastamista papparaisen kanssa.
Tärkeä asia ja niin helppo sivuuttaa. Tätä käsiteltiin myös hevosten ensiapu ja hätätapausluennolla hiljattain. Jos tallinomistaja ei tavoita hätätilanteessa hevosen omistajaa, missä kulkee raja. Miten hevosen omistaja toivoisi tallinomistajan toimivan. Ihan hyvä pointti sekin, koska eteen voi tulla tilanne, että vieras ihminen joutuu päättämään hevosesi kohtalosta.
VastaaPoistaOmalla kohdallakin olen miettinyt näitä asioita, varsinkin lopettamista. Se on varmasti edessä joskus. Luettuani rohkaisevan kirjoituksen hevosen ammattitaitoisesta ampumisesta ja kuultuani riittävästi kauhutarinoita piikkivaihtoehdosta, sain tehtyä yhden päätöksen. Päätin tavan, jolla rakas Vipsu joskus siirtyy ajasta ikuisuuteen. Mutta mitä muihin päätöksiin tulee, voin tehdä ne ja tiedän pyörtäväni ne. Olen heikko. Kenties asian kanssa on syytä tehdä vielä töitä...
Hyvä pointti! Ruusan pitkäaikaisimmassa kodissa juttelin tästä asiasta tallinpitäjän kanssa ja hän olisi kyllä tarvittaessa tehnyt lopetusratkaisun puolestani sekunnissa. Nykyisten tallinpitäjien kanssa en ole asiasta keskustellut, pitäisi varmaan.
PoistaTunnistan todellakin saman heikkouden itsessäni. Varmaan jos lukisin näitä omia juttujani ulkopuolisena, ihmettelisin, miksi tuollaista ponia pitää pitää hengissä. Mutta kun se on se oma rakas rimpula niin yllättäen sitä monenlaiset rajat muuttuvat venyviksi...
Hyvä kirjoitus! Itse jouduin miettimään kyseistä asiaa viime vuonna koko alku vuoden, kun minulla oli tiine tamma joka loukkasi jalkansa pahasti. Päivänä jolloi varsa syntyi, selvisi lopulta että jalka on murtunut. Eipä mennytkään kuin viikko, niin tamma päästettiin kivuistaan, vaikka olisihan senkin voinut leikata. Ei vain tuntunut oikealta, olisi tullut monen kuukauden koppihoidot, ja muut, eikä mitään takeita paraneeko jalka. Koko alku vuosi mentiin jo kipulääkken voimalla, ja silloinkin teki mieli luovuttaa, mutta eläinlääkäri suositteli odottamaan varsan syntymää. Tuntuihan se lopetus pahalta, ja erityisesti varsan kannalta. Se jäi orvoksi, ja joutui kasvamaan miltein yksin. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin, ja nyt se on jo reilu vuotias reipas hevosen alku!
VastaaPoistaSain myös paljon pahoja katseita osakseni, kun meidän ponitamma, 24-v welsh lopetettiin viime vuoden loppupuolella. "Miksi lopetat terveen hevosen?" Miksi vanhan hevosen kanssa täytyisi katsoa siihen asti, että sen elämän ilo loppuu, ja on pakko tehdä se ratkaisu? Itselle tuntui paljon paremmalta tehdä se ennekuin oli oikeasti pakko. Poni sai elää virkeänä ja iloisena loppuun saakka. Toinen vaihtoehto olisi ollut myydä poni, mutta sekään ei tuntunut oikealta.
Sinulla on tosi kiva blogi! Liityn lukijaksi :)
Kiitos. :)
PoistaTuollainen tamman lopettaminen varsa alla on varmaankin yksi vaikeimmista päätöksistä. Mutta ihan oikein minusta, vaikka orpovarsan kanssa eläminen on rankkaa. Leikkauksista toipumisetkin ovat pitkällisiä ja tuskallisia prosesseja, ja varsan kanssa kahta kauheampia.
Kun Ruusa oli syntynyt, sen emä alkoi ontua. Kun katselin tammaa klenkkaamassa hätäpäissään villin varsan perässä, mietin, että en kyllä astuttaisi tammaa, jonka jalat eivät kestä käyttöä. Ruusakin jäi emänsä viimeiseksi lapseksi, vaikka ontuma kyllä parani. Mutta seuraavana kesänä G meni monttuun. Jos olisin sen Ruusan jälkeen astuttanut, minullakin olisi voinut olla käsissäni orpovarsa.
Hyvä kirjoitus! Musta kyllä tuntuu, ettei aihe muutu sen helpommaksi, vaikka kovasti olen pohtinut ja kaksi kertaa lopetuspäätöksen tehnytkin. Kun tällä nykyisellä ponilla on taas eri vaivat...ja tulevaisuuden ennustaminen on niin vaikeaa. Se ollaan päätetty, että ensi viikon klinikkareissulla täytyy saada jotain selkoa siihen, voiko nykyistä tilannetta parantaa vai ei. Melkein 3 kk on yritetty ja lääkäri ollut optimistinen, mutta omasta mielestäni poni menee vain huonommaksi.
VastaaPoistaTotta, ei se päätöksen teko ole koskaan helppoa, jos eläin on rakas. Ulkopuolelta on helpompi sanoa, mitä pitäisi tehdä.
PoistaOmistajan vastuu on pirullinen, kun loppujen lopuksi ei ole ketään, joka tietäisi paremmin.
Hyvin kirjoitettu! On tosiaan viisasta miettiä mitä tehdä jos tulee äkillinen sairastuminen, leikkauksen tarve tai vastaava.
VastaaPoistaOman hevoseni hiukankin oireillessa, vaikka vain haluttomuudella, soitettiin eläinlääkärille ja kiikutettiin klinikalle. Viimeisin sitten olikin ontuma joka ei kipulääkityksellä ja karsinalevolla parantunut ja paljastui nilvelrikoksi. Ei olisi Doriksesta tullut edes seurahevosta, ainakaan ilman jatkuvaa kipulääkitystä. Päätös ponin pois päästämisestä oli loppujen lopuksi helppo, kun ei ollut hevosen elämää enää tiedossa. Vaikeaa oli pysyä hevosen takia vahvana ja rauhallisena kun sanottiin viimeiset hyvästit.
On kyllä hienoa, että pystyit tekemään päätöksen nopeasti. Hevonenkin on niin taitava piilottamaan kipunsa, että kun se oikeasti ontuu, se on keskimäärin jo tosi kipeä. Toki kivun näyttämisessä on myös yksilöllisiä eroja.
PoistaHei. Olipa hyvä kirjoitus. Itse painin samaa jaakobinpainia juuri nyt. Hevoseni on 17-vuotias ja sillä on mittava nivelrikko molemmissa etusissa, vuohisnivelissä ja kavionivelissä. Kortisonia on piikitettu kerran, teho kesti kuukauden. Ensi viikolla on aika klinikalle, ja alkuperäinen suunnitelma oli laittaa pitkäaikainen kortisoni ja hyaluroni. Vaan nyt en enää tiedä mitä tehdä.
VastaaPoistaOlen aina sanonut, että hevosen on parempi päästä pois vähän liian aikaisin kuin liian myöhään. Kun päätös pitäisi tehdä, minä kuitenkin elättelen toivoa siitä että uudet piikit auttaisivat pidempään. Samalla kuitenkin tiedän että piikeillä ostan enintään joitakin kuukausia lisäaikaa. Sinä aikana pelkään jokaista kompastelua, jokaista onnahtamista.
On vain niin vaikea päästää irti.
On varmasti vaikea päästää irti. Mutta voin kertoa, että kun hevonen on poissa, on valtavan helpottavaa tietää sen olevan kivuton.
PoistaOman vanhan ponini selkä piikitettiin myös kortisonilla ja alle kuukaudessa selkä oli kipeämpi kuin koskaan. Silloin tein lopullisen päätöksen hyvin nopeasti - ja kaduin ainoastaan sitä, että en ollut lopetuttanut ponia jo paljon aiemmin.
Klinikkakäynti takana. Nivelrikko on mittava kaikissa vuohisnivelissä. Piikittämällä ja kipulääkkeillä saataisiin pari kuukautta lisäaikaa. En ota sitä. Lopetan hevosen mahdollisimman pian, todennäköisesti ensi viikolla. Piikki tuntuu tässä vaiheessa todennäköisimmältä
VastaaPoistaVoi kuinka surullista. Jaksamista! Mutta ihan varmasti oikea päätös, viimeinen palvelus rakkaalle ystävälle.
PoistaMISSÄ MENEE RAJA ..täällä tätä olenkin tänä keväänä/kesänä miettinyt kun shettiksellä ilmeni pölyallergian lisäksi myös siitepölyallergia On ollut kolmen välivuoden jälkeen laitumellakin (sairasti metabolisen oireilun jälkeen kaviokuumeen ) onnistuneesti ilman kavioiden lämpenemistä ja ajattelin että keuhkot saavat nyt lepoa kun on vihreällä mutta nyt mennään näin ...jos tähän pukkaa vielä se kaviokuume niin se on se iso raja jonka ylitse ei enään mennä Nyt jo valvon öitä kun mietin teenkö nytkään oikein eli olenko jo mennyt sen ensimmäisen rajan ylitse ja tuotan vain ponille kärsimystä Mutta vielä poni topakasti kerjää kaviotaan kopauttaen maahan ja hirnahtaa kärsimättömästi kun tuon aamuruuan mukana myös ne monenmoiset lääkkeet ...
VastaaPoistaTuo on niin vaikea tilanne, kun vaivojen määrä lisääntyy vähitellen ja yhden vaivan hoito pahentaa toista vaivaa. Mutta kuulostaa minusta ihan järkevältä rajanvedolta tuo. Laidun on kumminkin hevoselle tärkeä paikka ja hengitysteille parasta.
Poista