Jalat poissa haudasta - kuvatulva

Juuri, kun pohdiskelin ponin elämän reunaehtoja, poni alkoi vaikuttaa siltä, ettei sillä vielä ole mikään jalka haudassa.

Sadetanssien onnistumista on kiittäminen. Sade huuhteli pölyt ilmasta ja samalla ponin rööreistä. Tuli virtaa ponin tanssahdella lisää. (Virran määrään on saattanut vaikuttaa myös sään äkillinen viileneminen.)

"Katso nyt mami, kyllä mä pystyn juoksemaan."

Torstaina ponin kaviot eivät meinanneet pysyä maan pinnalla edes lyhyellä matkalla kentälle. Irti päästyään rimpula näytti kaikille, että kyllä näissä kintuissa riittää voimaa ja keuhkoissa hapenottokykyä. Happi virtasi Ruusan hengityselimistössä sen verran sujuvasti, että täti alkoi jo haaveilla askeleista kohti astmalääkkeetöntä elämää.

Torstairalleja vähän hidasti se, että kentällä oli kaverina Ruusan tämänhetkinen bestis. 29-vuotiaalla ruunalla  ei ollut kavioissaan ihan niin paljon kipinöitä kuin teini-ikäisellä heilallaan. Mutta ei teiniä silti varsinaisesti käskeä tarvinnut.
 

Minun poninipa osaakin lentää.

Varoitus: alla seuraa pienimuotoinen kuvatulva.

"Moikka, ihailijat!"

Väliin vähän raviliikkeiden esittelyä.

Hanaa!

Tällä Ruusan nykyisellä tallilla on kyllä luksusta, kun täysin vapaaehtoisia kuvaajia roikkuu kentän laidalla harva se päivä. Tämä on huomattava parannus verrattuna aikaisempaan tilanteeseen, jolloin kuvaajamahdollisuudet rajoittuivat tätiin itseensä (itse kuvaaminen on haasteellista silloin, kun pitäisi samalla ohjata ponia) tai "vapaaehtoiseen", jonka paikalle saamiseen on tarvittu likipitäen pakkokeinoja.

Nämä nykyiset, oikeasti vapaaehtoiset, kuvaajat vieläpä lahjoittavat kuvia ponitädille.

Tällä kertaa paikalle osui Tiiti, joka lähetti nämä kuvat minulle käsittelemättöminä. Mahdolliset kuvankäsittelylliset valitukset on siis ohjattava allekirjoittaneen suuntaan. Tiitin blogiin pääset tästä.