Aina ei näytä siltä, miltä tuntuu osa 2

Sain kuvia vappuaaton kenttähumpsuttelustani Valkoisen Ponin kanssa. Kuvat on ottanut Reetta Järvenpää, suuri kiitos hänelle!

On myönnettävä, että kuvien näkymä oli pieni pettymys. Ihan totta luulin, että kohennukset istunnassani olisivat saattaneet jo tallentua kameran muistikortillekin. Mutta ei se könötys kai ihan hetkessä muutu oikeaoppiseksi ratsastusasennoksi... (Edelliset kuvat vastaavasta tilanteesta eli otsikon mukainen osa 1 täällä.)

Täti on kuvia varten muistanut vähän nostaa katsetta ponin niskasta.

Koska kuvista ei juurikaan näy eroa entiseen, lienee syytä selostaa, mitä tässä viimeksi kuluneen kuukauden aikana on mielestäni tapahtunut.

Ennen tunteja tiedostin tuskallisen hyvin, että käteni pehmeystaso on kaukana ideaalista. Heti ensimmäisellä tunnilla kävi kuitenkin kiusallisen selväksi, ettei käsi ollut ainoa tädinosa, joka kaipasi noin 100 prosenttia lisää rentoutta.

Massiiivinen rentoutusurakka aloitettiin jaloista.

Nyt jalat on saatu jonkin sortin ruotuun (eli ne eivät enää purista hevosta krampissa eivätkä polvet jatkuvasti pyri kohti ratsastajan korvia).

Jos tätä rentouden lisäystä ei kuvista näekään niin poni sen kyllä huomasi: Siinä, missä edellinen kenttävääntö oli todellakin vääntöä, vappuaattona alla oli rento ja kevyt ratsu. Maastakatsojankin spontaani kommentti oli "se ravaa tosi elastisesti". (Edit: voi olla, että asiaan vaikutti myös se, että poni oli ollut rennommalla liikutuksella kuukauden.)

Tässä on jo vähän yritystä - ainakin ponilla.

Menimme kyllä (vähän) muitakin askellajeja kuin ravia, vaikka kuvista voisi muuta päätellä. Mutta ravi on lempiaskellajini, koska käynti on tylsän hidasta ja laukassa en osaa istua.

Ja kun ei kerran ole ketään komentelemassa, mieluusti pysyttelen ihan vaan omalla mukavuusalueellani. Ei kai se nyt haittaa, jos ratsastaa etupäässä ravia? Ravi on niin kiva ja kuvauksellinenkin askellaji.

Yksi kuva myös vaikeammasta suunnasta.
Tuo 15-tuumainen satula on kyllä kieltämättä hiukan nafti aikuisen mitoille... (Ja toki ponikin.)

Vappuaaton hölkkäilyt olivat minun ja Valkoisen Ponin toistaiseksi viimeiset yhteistreenit. 

Tätä ponia kyllä tulee ikävä, ehdin lyhyessä ajassa siihen tykästyä. Se on aikamoinen kultakimpale: poni, jossa on riittävästi tulta ja taisteluhenkeä kisakentille, mutta jonka kanssa voi lapsikin rennosti maastoilla - tai vaikka humpsutella kentällä pelkällä kaulanarulla. Perus-B-welsh siis. 

P.S. Jos olisin etukäteen tiennyt, että saan kuvia, olisin ehkä edes yrittänyt puhdistaa nuo pissaläikät ponista.