Laitumen odotus ja pelko puserossa

Viime laidunkesän alkua. Ruusalla oli tiukkoja, mutta kengättömiä kavereita - ja aika pitkä letti.

Ruusa lähtee viimeistään ensi kuun alussa nykyisestä paikasta pois ja laitumelle.

Näin paljon on melko varmaa. Mitään varmuutta ei kuitenkaan vielä ole siitä, mihin Ruusa menee. Yksi hyvä paikka meni jo ohisuun, kun odottelin lähempänä sijaitsevan paikan omistajalta tietoa siitä, koska voisin tulla käymään paikan päällä.

Vaikka laidunkausi on epäilemättä hengitystiesairaalle rimpulalle mitä parasta hoitoa, samalla ahdistaa. Ei pelkästään epätietoisuus ponin tulevasta sijainnista, vaan myös tulevista laumatovereista.

Näyttää nimittäin melko väistämättömästi siltä, että ainoat laidunmahdollisuudet tuovat mukanaan kengällisiä tovereita. Ruusa ei ole vielä koskaan ollut kengällisessä laumassa, jos ei omaa emää lasketa - eikä sitä lasketa, koska se ei koskaan komentanut lastaan.

Olen melko varma, että tällainen laumavalinta johtaa vähintään ponini loukkaantumiseen ja potentiaalisesti myös ennenaikaiseen kuolemaan.

Hysteeristä, ajattelee varmaan lukija tässä kohtaa. Laitumellahan on tilaa väistää eikä kukaan normaali hevonen jahtaa varsaa, kun saman ajan ja energian voisi käyttää ruohon nyppimiseen.

Mutta muistellaanpa vähän viime kesää laitumella (ks. kuva alla):

Juu, poni sai kaviosta takapolveen. Jos tämän aikaansaaneella tammalla olisi ollut kengät, rimpula ei ehkä olisi selvinnyt osumasta pelkällä nahanpalan menetyksellä.

Ongelmana laitumella ei ollut tilan vaan Ruusan itsesuojeluvaiston puute. Tässä henkiinjäämisen kannalta melko tarpeellisessa vaistossa on sen verran isoja aukkoja, että ponin käytöstä voisi joissakin tilanteissa kutsua jopa itsetuhoiseksi.

Muuta syytä en äkkiseltään keksi sille, että ponin on väen vängällä tungettava lauman vahvimman johtajatamman omaan tilaan. Ja jäätävä tähän tilaan vielä senkin jälkeen, kun toinen on ilmaissut närkästyksensä sivistyneesti - tai vähemmän sivistyneesti.

Muistellaanpa vielä äkkiä toista tapausta, viime keväältä ennen laitumellelaskua.

Tallinpitäjä oli sattunut näkemään tilanteen, jossa Ruusa oli tunkenut johtajatamman ja seinän väliin heinille.

Kun hillityt huomautukset eivät olleet saaneet rääpälettä poistumaan auktoriteetin henkilökohtaiselta reviiriltä, johtajatamma oli kalauttanut mojovan potkun suoraan teinin otsaluuhun. Tästä oli seurannut sen verran näyttävä verenvuoto, että tallinpitäjä oli katsonut parhaaksi tarkastella haavan mahdollista ompelutarvetta sisätiloissa. Kun haava oli todettu pinnalliseksi ja poni palautettu tarhaan, se oli tehnyt saman tempun uudelleen. 

Kuvassa näkyvä ihottumainen kohta on polttiaisten aikaansaamaa, mutta toisella kulmalla vielä näkyy johtajatamman kavion aiheuttama karvanlähtö.

Ruusaa on siis sattunut aika usein ja aika moneen herkkäänkin paikkaan myös kengättömien kavereiden kanssa. Eikä Ruusa vammat saadessaan edes ole elänyt mitenkään erityisen ilkeiden hevosten kanssa, vaan nämä ovat kyllä teiniä ojentaessaan aina ensin yrittäneet väkivallatonta lähestymistapaa. Ruusan päähän viesti kuitenkin pitää takoa väkivalloin - eikä sekään näemmä aina riitä.

Ehkäpä toivoa kuitenkin vielä on, sillä nykyisessä paikassa poni on *kop kop* tilanahtaudesta huolimatta onnistunut välttymään vakavaluonteisilta potkuilta.

Hampaanjälkiä sen karvassa sen sijaan on siinä määrin, että hävettää viedä sitä mihinkään näytille. Potkuttomuus lienee siis seurausta enemmäkin ruunavaltaisen lauman jäsenten kuritustyylistä (pureminen, ei potkiminen) kuin siitä, että Ruusa olisi omaksunut ikäiselleen ponille sopivan väistämistyylin.

Niin että kyllä laidunkausi pelottaa ihan yhtä paljon kuin houkutteleekin. Jokohan nyt oppisin olemaan jahkaamatta päätösten kanssa niin pitkään, että valinnanvaraa ei enää ole? (Tuskin.)

P.S. Otan erittäin mielelläni vastaan ehdotuksia laidunpaikasta, jossa olisi vain kengättömiä kavereita ja jonkinlainen säänsuoja. Toivottava sijainti on Länsi-Uusimaa.