Pitkän kaavan ponityttöpäivä

Tänään oli sellainen. Oikea, perinteinen ponityttöpäivä pitkän kaavan mukaan. Oli sitä kaivattukin.

Lähdin heti aamupalan jälkeen (vapaapäivämoodissa tämä tarkoittaa aamupäivällä, ei aamuvarhain) herra ja neiti S:n tallille. Siivosin kaikki 6 karsinaa, ruopsutin poneista talvikarvaa ja syöttelin niitä ruoholla. Ja tietysti vähän ratsastelin, sillä ratsastelu on ponityttöpäivissä parasta.

Ponityttö-/tätiratsuksi valikoitui tällä kertaa Neiti S, jonka kanssa lähdimme ensin vähän maastoilemaan.

Poni ei aluksi ollut lainkaan varma, kykeneekö harvoin selässä keikkuva täti suojelemaan sitä esim. puupinoissa potentiaalisesti piilottelevilta pedoilta. Toki se urheana ja kilttinä ponina silti lähti mukaani.

Mutta polun poikki kulkevaa ojaa poni ei olisi millään halunnut ylittää, sillä siinä ilmeisesti majaili krokotiili (minusta krokotiili näytti ihan tavalliselta puolilaholta puunrungolta, mutta kerrankos sitä erehtyy). Krokotiiliojan yli päästyään ponista kuoriutui melkoinen intoilija, joka olisi halunnut edetä vain isoilla vaihteilla.

Neiti S on niin ihana poni. Sillä on myös tosi nätti tuo niska, sitä on kiva katsella selästäkäsin. www.pidänohjatkädessä.com

Takaisin tallille päästyämme poni valui jo hikeä, sillä se ei ole ehtinyt pudottaa talvitakkiaan, joka sivumennen sanoen olisi varmasti riittänyt pitämään ponin lämpimänä vaikka naparetkellä.

Julma täti pani ponin kuitenkin vielä hölkkäämään kentällä muutaman kierroksen molempiin suuntiin. (Ja ponin omistaja pantiin tallentamaan tämä kaikki kameran muistikortille - varsin hyvää työtä pokkarilla.)

Juuri tällaista olin kaivannut: Neiti S:n kaltaista ponia, joka saa puskaÖ-tasoisenkin tuntemaan itsensä melkein ratsastajaksi. Se oli niin eteenpäinpyrkivä, pehmeä ja taipuisa! Edes painuessaan etupainoiseksi kuolaimen alle poni ei ollut raskaan tuntuinen.

Mutta valokuvista voi sanoa, että onneksi rupesin käymään niillä istuntatunneilla ja ensi viikollekin on jo pari varattu. Valokuvat toki voivat valehdella enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tässä tapauksessa lienee niiden juttuihin uskominen. Näin julkisesti jaettakoon säädyllisimmät otokset.

Sitten kun ratsastajalla on jotenkin siedettävä asento, poni painuu kuolaimen alle. Näissä kuvissa taas esimerkillisiä esimerkkejä siitä, miten ohjat pidetään käsissä, eiku... (Plus katse eteenpäin vai miten se nyt meni...)

Olen ratsastanut tällä viikolla neljästi, mikä on neljä kertaa enemmän kuin melkein koko viime talven aikana.

Nyt muistan taas entistä selvemmin, miksi ylipäätään harrastan ratsastusta. Mikään muu ei tee minua niin onnelliseksi.

Ja ponityttöpäivän päätteeksi ajelin toki vielä rapsuttelemaan omaa poniinia. Ruusan onneksi luontokin on alkanut herätä, joten joka päivä on ruohopäivä.

Vielä yksi kuva S-ponien tallilta.
Tämän orhin ottaisin mieluusti omakseni. Harmi vaan, että se on Ruusan puoliveli...
Mutta niin hieno - ja kuten kuvasta näkyy, myös melko luottavainen ja rauhallinen tyyppi.