Kouluratsastusklinikka ynnä muuta Hevosmessujen antia

Tämä ori säväytti. Kuvassa laukkapiruetti.

Kotiuduin Tampereen Hevosmessuilta mielen perällä pieni pettymyksen tunne. En edes päässyt kaikista rahoistani.

Viime vuonna kolusin messuja aamusta iltaan kahtena päivänä, tänä vuonna en jaksanut edes yhden sunnuntain loppuun asti. Ja lopussa olisi seissyt Kari Vepsä.

Vepsän sijaan katsoin Terhi Stegarsin kouluratsastusklinikan, joka oli ohjelmassa ensimmäisenä aamulla. Kovin kummoista antia klinikka ei tarjonnut, mutta jotain kuitenkin jäi mieleen.

Vaikka demoratsukot esittivät kaikenlaista balettia, jollaiseen täti saati rimpula tuskin koko elämänsä aikana yltävät, mieleen eivät jääneet niinkään laukkapiruetit tai laukanvaihdot kuin perusasioiden merkitys.

Ongelmat perusasioissa heijastuvat nimittäin kaikkeen. Jos harjoituslaukka ei pyöri kunnolla, on turha ruveta yrittämään kokoamista.

Jos liike epäonnistuu, on Stegarsin mukaan hyvä analysoida, mistä virhe johtuu. Oliko hevosen liikkeessä huono perustahti? Oliko se jännittynyt tai eikö se ollut hyvällä kuolaintuntumalla?

Jos ongelmia ilmenee, ei kannata jäädä junnaamaan epäonnistunutta liikettä. Sen sijaan kannattaa ottaa askel taaksepäin, korjata perusongelma helpommassa liikkeessä ja edetä vasta sitten vaikeampaan.

Nuoren hevosen koulutuksessa kannattaa Stegarsin mukaan edetä porras portaalta. Jos haluaa opettaa laukanvaihdon askeleessa, kannattaa ensin tehdä vähän vastalaukkaa, sitten yksittäisiä laukanvaihtoja, sitten vähentää väliin jääviä laukka-askeleita - ja harjoitella alkuun aina vain pari vaihtoa kerrallaan. (Pidetään tämä mielessä sitten, kun alan opettaa rimpulalle sarjavaihtoja, eiku...)

Klinikan toinen demoratsukko suoritti tehtävät hienosti, mutta kukkahattutätiä hiukan häiritsi se, että tamma liikkui ison osan ajasta hiukan kuolaimen takana. Tämä lienee vanhanaikaista ajattelua, koskapa hevosen liikkuminen luotilinjan takana ei ole aikoihin ollut taitavien kouluratsastajien mielestä noloa. 

Terhi Stegars vakuutti moneen kertaan, että jopa jokaikisen huippuratsastajan pitää jokaikisellä ratsastuskerralla miettiä sellaisia tavallisen ratsastuskansan asioita kuin lähteekö hevonen pohkeesta eteen, onko se hyvä kädelle. Tahti, rentous ja muoto. 

Tätiä tällaisen korostaminen miellytti kovasti, sillä messut olivat juuri oikea foorumi  ja huippuratsastaja juuri oikea ihminen painottamaan perusasioita.

Varsinkin junnuilla tuntuu aina olevan kiire temppuilemaan. Nettikeskusteluissa näkee jatkuvasti rutinaa siitä, että tyhmä ope opettaa vain perusasioita, vaikka ratsastaja on jo monta kertaa tehnyt niitä ja osaa ne jo vaikka kuinka hyvin.

Mutta jos maailman huiputkin aina vaan palaavat perusteisiin, olisikohan mahdollista, että myös tavallisella tuntiratsastajalla olisi niistä vielä jotain opittavaa? (Minulla ainakin!)

Kaksi lipizzaoria vauhdissa. Mieletöntä!

Mutta, olihan siellä messuilla vaikka mitä muutakin. Kuten valjakkoajon näytöskilpailu.

Valjakkokisasta jäi parhaiten mieleen yllä olevan kuvan parivaljakko. Siis musta ja valkoinen lipizzaori! Voiko olla mitään komeampaa näkyä vaunujen edessä? (Ollapa miljonääri niin voisi ostaa pari kappaletta kaikkien ihanien rotujen edustajia - ja lääniä, jolle ne sijoittaa. Käyskentelisin sitten siellä ja ihastelisin omiani.)

Valjakkoajosta inspiroituneena täti otti uuden askeleen kohti poninsa vakavasti otettavaa ajokoulutusta. Hessi-tallin kojulta matkaan nimittäin tarttui ihan oikea ajopiiska. Ponikokoista merkinantovälinettä ei löytynyt, mutta eiköhän tuolla hevoskokoisellakin B-welshiä ohjeisteta.

Esteitäkin jotkut hyppelivät. Nämä hevoset hyppäisivät vaivatta rimpulan yli.
Tässä päivän ehkä onnistunein esteotos, 140 cm radalta.
(Juu, häiritsee tuo nuoli minuakin, mutta oli otettava se istumapaikka joka oli jäljellä.)

Ostosvimma pysyi messuilla hyvin kurissa, ehkä siksi että tarjolla oli pääasiassa jotain Kingslandia ja muita merkkivermeitä, joiden alehintakin on moninkertaisesti enemmän rahaa kuin mitä täti on valmis altistamaan ponin kuolalle ja erinäisille tallilla tarttuville tahroille.

Lähinnä tuli siis tuettua hyviksi katsottuja kohteita: welsh-yhdistystä ja Sukupostia.

Kesäpipot osoittautuivat hittituotteeksi. Ostin pinkin, kun ei ollut turkoosia. Koska en ollut ainoa turkoosia kaivannut (siis sitä oli ollut tarjolla vain lasten koossa!), seuraavaan yhdistyspipotilaukseen lisätään turkoosi aikuisten pipo.

Welshejä kasvattava Ratsutila Linjamäki oli muuten valikoinut (kuulemma nättien welshien) kuvia mountioriinsa karsinan oveen, ja katsokaapas kuka oli päätynyt edustamaan B-welshejä (keskirivissä toinen vasemmalta):

Meidän pikku-Ruusahan se siinä! Kyllä sitä voi pienestä tulla iloiseksi. Koska viime kesän Vermon-näyttelyssä otettu kuva on niin hieno, pannaan se nyt vielä kertaalleen isompana tähän alle. Voi kunpa rimpulasta otettaisiin vielä monta kuvaa noin hyvinvoivana. (Vermo-postaukseen hienoine kuvineen pääset tästä.)

Katsokaa nyt sitä.