 |
| Rimpula ihmettelemässä maailmanmenoa sunnuntaina. |
Tällaisten ajatusten kanssa on tullut jokunen yö valvottua.
Pahinta ovat itsesyytökset. Ei ole vaikea miettiä sellaisia tilanteita, joissa olisi pitänyt toimia toisin. Olen vakuuttunut siitä, että jos olisin tehnyt niin, ponini olisi nyt jos ei terve niin ainakin sellaisessa kunnossa, ettei minun tarvitsisi miettiä sen elämän rajallisuutta.
Tiedän, että ponin näkökulmasta ei olisi väärin lopettaa sitä vaikka samantien. Mutta toivon, ettei ole väärin antaa sille vielä yksi mahdollisuus. Yrittää, josko lääkitys saisi oireet taas pois pitkäksi aikaa.
Janoan niin kovasti vielä vähän yhteistä aikaa. Vielä edes yhtä yhteistä kesää. Vielä vähän yhteisiä kokemuksia ja muistoja.
Ja samalla tiedän, että jokainen yhteinen kokemus ja muisto tekee lopullisesta päätöksestä vielä tuskallisemman.
Jo nyt ikävöin ponia, jos joudun olemaan siitä erossa päivänkin. Miten paljon sitten ikävöin, kun joudun eroon siitä loppuelämäkseni, ikuisiksi ajoiksi? En ole vielä valmis luopumaan, en ole vielä tarpeeksi vahva.
 |
| Ei ole enää onneksi ihan vinttikoiramallia tämä poni, vaikka klinikkapapereissa sitä edelleen kuvattiinkin sanoin "hoikassa kunnossa". Madotuksentarvekin olisi taas. (Sopivia loimia on valitettavan vähän, harmittaa nuo hiertymät.) |
Kun melkein 5 vuotta sitten päädyin poninomistajaksi, ajattelin, että omaa ponia ei menettäisi niin helposti kuin muiden omistamaa. Kun saisi itse päättää sen kohtalosta, saisi pitää ponin pidempään. P-skat. Sen lisäksi, ettei sitä rakasta eläintä saa pitää kovin pitkään, joutuu vielä itse päättämään luopumisesta.
Miten voi olla yhtä aikaa niin katkera ja niin kiitollinen?
 |
| Ruusalla ei ollut sunnuntaina menopäivä, mutta vähän sentään irtosi. |
Mutta miten katkera olenkaan siitä, että kun sain omakseni elämäni ponin, se onkin täällä vain lyhyesti käymässä. Kun kasvattaa itselleen ponia pikkuvarsasta asti, sitä odottaa, että yhteistä polkua riittäisi ainakin 20 vuotta. Yhdessä piti kokea niin paljon. Niin paljon sellaista, mitä en välttämättä koskaan koekaan. Todennäköisesti en ainakaan oman Ruusani kanssa.
 |
| Eteen-alas. On sillä vissiin vähän yliastuntaa tuossa ravissa. |
Vaikka olen jo vuosia ajatellut, että en saa pitää poniani kovin pitkään, huomaan nyt, etten ole osannut kuvitella tulevaisuutta ilman sitä. Kaukaisimmissakin haaveissa on aina ollut reunaehtona eräs pieni rimppakinttu. Ruusa on ollut niin olennainen osa elämääni, melkein kuin osa minua, että elämä ilman sitä tuntuu mahdottomalta kuvitella.
Mitään muuta en toivo niin kovasti kuin sitä, että saisin ponini terveeksi. Edes asioiden niin sanottu asettaminen mittasuhteisiin ei nyt auta. Ajatus Afrikan nälkäisten lasten pömppömahoista ei yhtään vähennä ponisuruani.
Elämän hevosia on monia, uskon niin. Silti tuntuu, että on mahdotonta löytää toista Ruusan veroista.
Sitä on niin hauska seurailla, kun sillä on tarhassakin koko ajan joku projekti menossa. Se on eloisa mutta rauhallinen, vahvaluontoinen ja itsevarma mutta kiltti, herkkä mutta virheitä sietävä. Mistä tällaisen löytää toisen? Ja miten olla vertaamatta jokaista toista ponia Ruusaan?
Itkettää.
Onhan tuo ikävää, mutta toivotaan että Ruusa tulee parempaan kuntoon ja teillä on vielä vuosia edessä!:)
VastaaPoistaKiitos, toivotaan parasta!
PoistaOnko tulevaisuutta? On, poni on vielä hengissä.
VastaaPoistaSen voi viedä ähky, jalan murtuma tai muu äksidentti, mikä ei juuri varoita tai ilmoittele tulostaan. Siispä jokainen yhteinen hetki on ilon hetki. Kliseistä, mutta sillä selviää pitkälle.
Minä mietin myös ihan samaa, ainakin ponisi voi elää vielä normaalia elämää(?). Toivottavasti ponisi tervehtyy :)
PoistaMarjut, kieltämättä tällaisen alatisairaan kanssa aina muistaa nauttia kaikista pikkujutuista.
PoistaNina, kyllähän se voi normaalia elämää elää, mutta jos hengitys alkaa vaivata enemmänkin niin ei se elämä välttämättä niin hohdokasta ole. Nyt kumminkin ajattelin katsoa, josko se tästä tokenisi ja kestäisi vähän käyttöä. Se on minulla jonkinlainen raja, että edes kevyttä käyttöä pitää kestää.
Miten surullista. Kyyneleet valui täälläkin. :( minä niin toivoisin, että lääkitys vielä tehoaisi ja saisit pitää Ruusan edes vähän pidempään. Voit onneksi lohduttautua sillä, että Ruusa tuskin kärsii olostaan jos se on virkeä ja hyväntuulinen. Voit hyvällä tunnolla yrittää vielä jos vain itse jaksat. Ei sitten joskus tarvitse jossitella. Se on kaikista pahinta, minä tiedän sen nyt.
VastaaPoistaKiitos, toivotaan parasta. Minäkin kyllä luulen, että jossittelu on pahinta. Aion nyt hoitaa tämän kerran ja katsoa, mihin se riittää. Olisi kiva kuitenkin vähän päästä ratsastamaan, kun kerran olen näin pitkään ponia ja sen kymmeniä vaivoja hoitanut.
PoistaJos poni pysyy kerran-kaksi vuodessa annettavalla lääkekuurilla muuten kunnossa, en näe mitään syytä että se ihan vaan siksi lopetettaisiin. Kuten itse sanoit jossain aiemmassa postauksessa, monta oireetonta kuukautta vuodessa kuitenkin on. Jalkaongelmatkin on ihan herran haltuun, niitä voi tulla tai olla tulematta.
VastaaPoistaOlisiko ihan päätön ajatus keksiä joku kiva ori ja astuttaa Ruusa? Ihan vaan sillä, että jos se ei käyttöä kestäisikään, vai onko nuo jalkaongelmat periytyvää sorttia? Olet tämänkin prosessin jo kertaalleen kuitenkin käynyt läpi, ja tiedät mitä odottaa.
Niin, jos se tosiaan riittää että silloin tällöin lääkitsee. Jotenkin vaan tämä vaivan uusiutuminen oli sellainen kolaus, kun olin itselleni asettanut tämän talven "koetalveksi" ja kun syksy meni niin hyvin niin olin jo ehtinyt toivoa, että hengenahdistus ei palaisikaan. Vähän vaan mietityttää, että onko ponin oikeasti hyvä hengittää silloinkaan kun itse en kiinnitä asiaan huomiota.
PoistaMitä jalkaongelmiin tulee niin luulen, että näillä hengitysongelmilla on tekonsa niidenkin kanssa. Viime keväänä, jolloin poni oli kuukausia kortisonilla ja oli tallilla, jossa ei kunnolla pystynyt tarhassa liikkumaan (karkea pohja+kengättömyysvaatimus), putosivat lihakset. Kun lihakset putosivat, tuli polvivaiva. Luulen, että polvivaivasta johtuivat nämä jännetuppi- ja hankkariongelmat siinä samassa jalassa. Nyt polvi ei ole oireillut ollenkaan ja jalka on muutenkin aivan kuiva ja oireeton.
Olen minä astuttamistakin miettinyt, mutta en tiedä, onko se järkevää. Huonolla tuurilla tulisi toinen yhtä monivammainen. Plus että en tiedä, miten nuo IAD-lääkitykset vaikuttavat sikiöön.
"Tiedän, että ponin näkökulmasta ei olisi väärin lopettaa sitä vaikka samantien. Mutta toivon, ettei ole väärin antaa sille vielä yksi mahdollisuus." Tässä kiteytyy niin monet asiat, hyvin sanottu!
VastaaPoistaKiitos!
PoistaNo eipä ole kyllä helppoja päätöksiä nuo. Taas tunnen itse saaneeni ihan ansaitsemattoman paljon onnea. kun sain pitää ensimmäisen oman hevoseni 24 vuotta ja ensimmäinen oma kasvattikin on edelleen tuossa 18-vuotiaana. Voi kun sitä toivoisi että muutkin saisivat kokea saman. Pidän kaikin voimin peukkuja että ongelmat helpottaisi ja teidän yhteinen matka jatkuisi vielä pitkään!
VastaaPoistaOlet kyllä ollut onnekas, toivottavasti jatkossakin! Ei toivoisi kenellekään sairasta hevosta. Ratkaisuja olisi helppo tehdä, jos noihin penteleihin ei kiintyisi niin mahdottomasti. Onhan tässä nyt vielä vähän toivoa kuitenkin jäljellä.
PoistaOmani lompsi yhdeksänvuotiaana viimeiselle matkalleen täynnä tarmoa ja elämäniloa. Vuoden päivän annoin "vielä yhden viimeisen mahdollisuuden". Vähän samanlainen murheenkryyni hän oli kuin sinun Ruusakin - elämäni hevonen, mutta valitettavasti vähän joka paikasta klesa.
VastaaPoistaLuopuminen oli elämäni samalla vaikein mutta näin jälkeenpäin ajateltuna myös helpoin päätös. Kaikki kortit oli katsottu ja halusin sen lähtevän niin sanotusti kengät jalassa. Olisi voinut toki antaa itselleen aikaa ja katsoa, missä vaiheessa sen olo olisi huonontunut niin, että päätös olisi ollut jo kiireellinen. Usein sanotaan, että mieluummin sen päätöksen tekee kuukausia liian aikaisin kuin vuorokauden liian myöhään. Olen onnellinen siitä, että päästin siitä irti, kun korvat oli vielä hörössä ja silmät täynnä elämää.
Kiitos kommentista. Noin minäkin ajattelen, että en haluaisi ponini joutuvan siihen tilanteeseen, jossa se on suunnilleen hätälopetettava.
PoistaRuusan emän kanssa kävi vähän niin. Olin jo päättänyt, että poni pääsee vihreämmille laitumille ja ajattelin tehdä sen ennen kuin se on levossakin kipeä. Mutta kun pohdiskelin toteutustapaa niin poni tulikin niin kipeäksi, että oli pakko lähteä sunnuntaina Viikkiin piikille.
Hei, luen joskus satunnaisesti kirjoituksiasi ja haluaisin kommentoida tähän. Ylempänä taisi jo muutamatkin kommentoida samansuuntaisesti kuin minäkin; ei ponisi vaikuta ollenkaan siltä että se lopettaa täytyisi! Kyllä tässä itse kukin (siis ihmisetkin) on kipeitä/sairaita jostakin, enemmän taikka vähemmän, eikä niitäkään lopeteta :) Eletään sen mukaan ja mahdolliset rajoitteet huomioon ottaen, kirjoituksestasi saa kuitenkin käsityksen että nautit ponisi kanssa olemisesta, ei se ole sinulle pelkkä suoritusväline. Kukapa meistä terveenä aina olisi?
VastaaPoistaKiitos kommentista ja tuesta.
PoistaPoni ei tosiaan ole minulle pelkkä suoritusväline (aika hölmöä muuten olisikin pitää monta vuotta "hyödytöntä" eläintä), mutta jos siitä ei ole mihinkään käyttöön niin en usko, että sillä on tulevaisuutta täällä. Ensinnäkin arvelen, että jos hevonen ei kestä mitään käyttöä niin sillä todennäköisesti on omatoimisestikin liikkuessa vaikeuksia. Toisekseen poni, etenkin sairastava poni, on vieraalla pitäessä erittäin kallis lemmikki.
Mutta toki nyt aion vielä vähän katsoa, josko tuo tuosta tokenisi ja pääsisimme jotain tekemäänkin. Ainakin se on pirteä ja asiat ovat nyt tuota hengitysongelmaa lukuun ottamatta aika hyvin mallillaan.
Voimia!
VastaaPoistaKiitos.
PoistaMyötätuntoa ja lämpöä täältäkin suunnasta. Olet vaikeiden asioiden äärellä.
VastaaPoistaKiitos sinullekin! Vaikeita asioita tosiaan, kun yrittää miettiä, mikä on oikein.
PoistaHelppo huudella täältä sivusta, mutta en luovuttaisi vielä. Kuitenkin nuo hengitysoireet oli niin pitkään pois, ehkä kuuri auttaakin ja oirehdinta ei palaa enää hetkeen. Voimia!
VastaaPoistaKiitos, kyllä minäkin nyt olen kallistumassa siihen että katsotaan, mitä tuleman pitää. Nyt poni on jo sen ikäinen, että alkaa jo nähdä, mitä se kestää. Jos - tai kun - oireet hellittävät niin aion ruveta vaan ratsastamaan. Näkeepähän sitten totuuden ponin elinkelpoisuudesta.
PoistaKuulostaa ihan järkevältä suunnitelmalta.
PoistaEt ole valmis luopumaan...ennen kuin olet valmis. Tsemppia.
VastaaPoistaKiitos. Luopumisenkin aika tulee, Ruusan kanssa nopeammin kuin terveen ponin, mutta nyt olen ruvennut taas ajattelemaan, että ehkä tämä ei vielä ole se loppu. Poni hengittääkin jo paremmin.
Poista