On maastoilukelejä pidellyt

Tätä lisää kiitos. Valkoisen Ponin kanssa emme tosin
kovin monta maastoreissua enää tee,
sillä se palaa omistajansa luo kuun vaihteessa.

Ihan alkuun on nyt kyllä taivasteltava, että taivas on ollut todellakin koko tähänastisen pääsiäisen ajan kirkas. Tässähän meinaa aurinkoenergialla käyvä täti mennä ihan ylikierroksille.

Ylikierroksia on purettu melko ahkeralla ponistelulla. Ja juuri siten kuin tällaisella kelillä kuuluukin, maastoilemalla.

Eilen teimme Valkoisen Ponin kanssa 1,5 tunnin retken. Ohjenuorasta "kevyttä ja kivaa" ei välttämättä täysin täyttynyt ensimmäinen määritelmä, mutta pääasia, että kivaa oli. Väitän, että molemmilla.

Tällaisen näyn edessä niin ponilla kuin ratsastajallakin on mielessään vain yksi ajatus.
Nimittäin "kyllä lähtee".

Ei kuulkaas ole pikkuwelshin voittanutta lastenponina ja kääpiötätiratsuna. Molemmissa tehtävissä ponilta vaaditaan paitsi luotettavasti toimivat kaasu ja jarru, myös taipumusta tyyneyteen yllättävien asioiden edessä.

Kaikki nämä vaatimukset Valkoinen Poni täyttää ylitsevuotavasti. Kun lupa heltiää, poni singahtaa sellaiseen laukkaan, että tädillä alkavat silmät vuotaa. Mutta kun lupa perutaan, vauhtikin hyytyy samantien. Turhia ei kyttäillä.

Valkoisen Ponin maastoiluominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa tällä nykyisellä tallilla, sillä maastotarjonta on melko mahtava. Uskokaa tai älkää, kaviolliset ulkoilijat mahtuvat jopa kaupungin ylläpitämälle reitille. Ja mikä parasta, hevosen näkeminen ei vedä vastaantulijoiden naamaa nurinpäin, vaan suupielet korviin.

Valkoisen Ponin lisäksi maastoilun makuun on päästy päätähtemme Ruusan kanssa. Sen matka kohti oikeaa ajoponiutta on tällä viikolla edistynyt parillakin askeleella.

Pieniä askeleita ponille, suuria ponitädille. 

Alkuviikosta Ruusalla oli ensimmäistä kertaa "aisat" kyljissään (poni ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota) ja tänään poni kävi ensimmäisellä maastolenkillään ohjasajettuna.

Maastokävelylle saatiin mukaan tallikaveri suomenhevosruunansa kanssa, henkiseksi tueksi juu nou. Ja tilanteen vaatiessa fyysiseksikin.

Tukihenkilö ja -hepo olivat loppujen lopuksi tarpeen lähinnä tädille, jonka kuvitelmissa poni villiintyisi, riistäytyisi irti ja juoksisi sitten tiehensä ohjat kinttujen ympäri solmiutuen sekä ikuisiksi ajoiksi traumatisoituen.

Onneksi todellisuus oli tällä(kin) kertaa kuvitelmia leppoisampi. Ainoa haaste oli pitää ajoponin alun pääpuoli ruohonkorsien ulottumattomissa. Tukiruunankaan ei tarvinnut altistaa takamustaan riehaantuneen rimpulan stoppariksi.

Poni tuntui oikein tyytyväiseltä tällaiseen järjestelyyn, jossa se sai tallustella eteenpäin ilman tätiä tientukkeena. Ja samassa tahdissa ponin reippaiden askelten kanssa tädin kärryttelykuume nousi melko pökerryttäviin sfääreihin.

Lenkin lopussa poni ei halunnut vielä kääntyä tallin pihaan, joten teimme vielä pienen kierroksen parkkipaikan kautta - ja näin tuli samalla reissulla kohdattua myös ensimmäinen auto ilman tätiä ponin pääpuolessa.

Kuvallinen todistusaineisto otettiin varmuuden vuoksi vasta kotipihaan palattaessa.

P.S. Siinä, missä aurinko saa omistajan ylikierroksille, astmaatikkoponille kuivuus tietää lisäponnisteluja hapensaannin varmistamiseksi. Kovin riehakasta menoa ei liene odotettavissa hetkeen - tähän vaikuttavat epäilemättä myös kokeilussa olevat allergialääkkeet, joiden sivuvaikutuksiin kuuluu väsymys.