Ratsu on ratsastajansa kuva, sanotaan. Mutta mitäs jos ei tykkääkään siitä peilikuvasta, jonka poni tarjoaa katsottavaksi?
Torstaina kävin pitkästä ratsastamassa Herra S:llä ensimmäistä kertaa noin kuukauteen. Melkein meinasi itku päästä, kun tajusin, että kaikki ponin aiempi jäykkyys, taipumattomuus ja liikkumishaluttomuus on todellakin ollut lähtöisin satulan yläpuolelta.
Papparainen nimittäin oli torstaina reipas ja kevyt. Siirtyi käynnistä raviin pienellä pohjeavulla, ravista käyntiin istunnalla. Asettui kulmiin ja taipui ympyrälle.
Ponin oli läpiratsastanut oikeasti osaava ratsastaja. Poni oli kuulemma aluksi ollut aivan toivoton, mutta sitten hetken vääntämisen tuloksena pehmennyt normaaliksi omaksi itsekseen (lue kuvaus yllä).
Vaikka olen omaksunut tavan tuijotella peiliin joka käänteessä (ei kuitenkaan ratsastaessa, koska meillä ei ole ratsastuspeilejä), en ole hoksannut ratsastukseni olleen niin päin prinkkalaa kuin se mitä ilmeisimmin on ollut.
Positiivista on kuitenkin se, että poni pysyi kevyenä ja reippaana torstaisen ratsastussession loppuun saakka ja kantoikin itsensä ihan kivasti. Että ehkä tässä jotain toivoa vielä on, vaikka vähän tekisikin mieli aloittaa kokonaan uudelleen ihan alkeiskurssilta... Sen verran hankalalta koko homma tuntuu tällä hetkellä. Tuntuu, että kaikki kosketus alla tepsuttelevaan eläimeen puuttuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti