Sähläävä poni - vai sähläävä omistaja?

Ennen tämänpäiväistä oppituntiamme Ruusan kanssa sain Sari-opelta tekstiviestin, jossa hän kertoi haluavansa näyttää minulle jotakin. Jos haluaisin nähdä, minun pitäisi olla ottamatta Ruusaa valmiiksi talliin ennen tuntia.

Salaperäinen viesti tarkoitti sitä, että Sari oli eilen löytänyt laitumelta ihan erilaisen ponin kuin minkä kanssa yleensä on joutunut painimaan. Ja tänään sain itsekin nähdä sen Sarin löytämän ponin.

Se poni tosiaan oli jotain kovin erilaista kuin minun tuntemani Ruusa. Tämä Ruusa oli täysin rauhallinen ja kunnioittava, ei häsläävä vastarannankiiski kuten minun Ruusani.

"Okei, mä seison tässä ja sä valjastat."

Tämä uusi Ruusa seisoi rauhassa (joskaan ei vielä kovin rentona) paikallaan, kun Sari valjasti sen. Poni odotti ohjeita. Se teki sievästi käynti - ravi - käynti-siirtymiä juoksutusympyrällä ja ohjasajossa.

Raviakin se osaa jo mennä. Ohjastaja ei kuitenkaan kuulemma saa ravata, koska silloin nykii ohjista. Sen sijaan pitää harppoa oikein isoilla askelilla.

Heti, kun minä otin ohjat, Ruusa alkoi hangata päätään Sarin hihaan.

Olenhan minä ennenkin tajunnut, että oma energiatasoni huitelee vähän vääränlaisissa sfääreissä. Mutta kun asialla näin lyödään suoraan päähän niin ei oikein voi enää syyttää häiriökäyttäytymisestä ponin uppiniskaisuutta.

Kaikki se sähläysenergia, jota ponissa yleensä on, on siirtynyt siihen minusta. Minusta, joka jätän joogan loppurentoutukset välistä, koska minulla ei ole niihin aikaa. Minusta, joka harjaan hevosta sellaisella tarmolla, että hengästyn.

Silloin, kun Sari yleensä on käynyt, minä olen jo ehtinyt tartuttaa poniin hektisen mielentilani. Silloin ponin on mahdotonta seistä harjatessa tai valjastaessa paikoillaan tai olla suhaamatta päällään turhia. Se ei malta odottaa ohjeita, vaan tekee omia ratkaisujaan.

Ja sitten on se Ruusa, jonka Sari löysi eilen ja jonka minäkin sain tänään nähdä. Rauhallinen, nöyrä poni, joka haluaa miellyttää ja jonka mielestä ihmisen kanssa työskentely on ihan jees.

Ruusa opettaa emäntäänsä ajohommissa. Ja ohjatkin kulkevat jo ihan oikealla paikallaan silassa.

Poni todellakin on kuin ihmisen mieli. Se peilaa omaa ihmistään hämmästyttävällä herkkyydellä. Ja se kuva, jonka minä ponipeilistäni tavallisesti näen, on varsin masentava.

Mutta ehkä tädinalkukin voi vielä löytää zeninsä. Sitä tässä on jo pitkään etsitty, mutta mokoma on piilotellut jossain valaistuneiden saleissa. Ehkä löydän sen nyt, kun olen nähnyt, miten paljon mukavampaa ponikon molemmilla osapuolilla on tyynemmässä mielentilassa. Ja miten nopeasti energiatason vaihdos ponin käytöstä muokkaa!

Pysähdyksissä peruuttamaan taipuvaista ponia voi opastaa paikoillaan seisomiseen rapsuttamalla sitä pepusta. Pysähdykset kannattaa kuitenkin tässä vaiheessa pitää lyhyinä.

Tänään Sari onnistui kuin onnistuikin siirtämään saavutuksensa minun ja Ruusan yhteistyöhön.

Kun Ruusa jo tiesi, mitä harjoituksissa kuului tehdä, se osasi opastaa emäntäänsäkin. Ei kiukuttelua. Ainoa häslääminen tuli, kun väkersin ohjia irti naruriimusta. Muuten poni seisoi jopa varusteita riisuessa hievahtamatta paikoillaan.

Mihinkäs tässä nyt ponilla olisi kiire.

Kun varusteet oli riisuttu ja Ruusa olisi saanut mennä, se ei halunnut lähteä mihinkään. Sillä oli hyvä juuri siinä.

P.S. Aika hyvä käytännön vinkki lyhytpinnaisen varsan kanssa: kun ponia valjastaa/harjaa ulkona, sitä voi vähän väliä pyytää liikkumaan esimerkiksi ympyrän verran. Näin sen ei tarvitse seistä niin pitkään paikoillaan ja onnistumisesta tulee helpompaa.