Tuhma poni

Juuri kun ponitäti luulee, että suurimmat ongelmat on voitettu, saapuu jälleen opettaja Sari paikalle ja palauttaa maan pinnalle. Ruusaa ärsytti erityisen paljon, sillä se oli kai mielestään saanut emäntänsä kivasti koulutettua ja sitten tulee tämä toinen täti käskemään mamia käskemään Ruusaa.

Treeneissä kokeiltiin ensin juoksuttamista. Hetken sohlaamistamme katsottuaan opettaja päätti puhaltaa pelin poikki ja aloittaa uudelleen. Ponitädille tuli tehtäväksi pitää suu kiinni ja jalat kävelemättä. Kumma, miten paljon sitä tulee ihan huomaamattaan käveltyä ponin mukana, vaikka juoksutuksessa olisi ideana, että poni liikkuu ihmisen ympäri.

Ei saa hermostua, vaikka poni vetäisi ripaskaa narun päässä, vaan pysyä itse täysin rauhallisena ja jatkaa rauhallista pyytämistä. Kieltämättä poni oli aika paljon rennomman näköinen, kun Sari käski sitä kylmänviileästi.

Kuulostaa ehkä helpolta, mutta ei ole. Otan ponin edesottamukset kai vähän liian henkilökohtaisesti.

Pitkällisen väsytystaistelun jälkeen sain Ruusan ravaamaan viimein ravaamaan vasempaan kierrokseen. Poni ontui sisäetujalkaa. No eipä ehkä ihme, että poni taisteli vasenta kierrosta vastaan.

Koska epäpuhtaus oli melko lievää eikä sitä esiintynyt kuin ympyrällä ravissa vasempaan kierrokseen, jatkoimme kuitenkin vielä ohjasajoon. Mentiin vain vähän käyntiä. Oliko tämä fiksua, tiedä häntä.

Ruusa pani vastaan koko rahan edestä. Sen olisi tarvinnut vain kävellä sinne suuntaan, jonne ohjastaja pyysi. Mutta nimenomaan ihmisen päättämään suuntaan kulkeminen on Ruusan mielestä ehdottoman tyhmää.

Voin kertoa, ettei menomme ihan (vielä?) muistuttanut lomamatkalla nähtyä ohjasajoa (kuvassa).

Portugese school of Equestrian artin ratsastaja esiintymässä lusitano-orin kanssa.

Sari arveli, että suurin osa ongelmasta aiheutuu siitä, että minä en pidä kunnollista tuntumaa. Ja kun ei ole tuntumaa, ei ole niitä kahta "seinää", joiden pitäisi kertoa ponille, mihin kulkea. Jos muuten saankin tuntuman jotenkin pidettyä, myödätessäni heitän ohjan aivan löysäksi. Eli myötäyksen pitäisi olla selvästi pienempi.

Kaiken huipuksi Ruusa on keksinyt, että vähäisestäkin tuntumasta pääsee, kun peruuttaa. Ja peruuttaminen on kuulemma kärryjen kanssa hengenvaarallinen reaktio. Niinpä peruuttamisesta seuraa tästä lähtien sanktio.

Ohjilla läiskittiin peppuun aina sille puolelle, joka pyrki karkaamaan suoralta linjalta. Piiska olisi tähän kohtaan hyvä veto, mietti Sari. Mutta päädyimme kumminkin käyttämään ohjia, koska omistajatädin käsillä on niidenkin kanssa jo ihan tarpeeksi solmuun menon mahdollisuuksia.

Sarin kanssa Ruusa meni jo ihan kivoja pätkiä. (Kamera tietysti unohtui taas autoon.)

Minulle on edelleen yllätys se, miten paljon tuntumaa pitää pitkillä ohjilla ottaa varsan kanssa. Pyrkimys on kevyempään, mutta juuri nyt Ruusa kaipaa enemmän tukea.

Ja sitäpaitsi kun ainoa kommunikaatiokanava hevosen kanssa on ohjat, tuntuma ei Sarin mukaan voi olla yhtä kevyt kuin ratsailla. (Ja kuten jo ehkä aiemminkin todettua, tuntuman säilyttäminen ei lyhyemmilläkään ohjilla ole varsinaisesti bravuurini.) Tärkeintä on kumminkin se, että tuntuma on tasainen.

Tunnista jäi kotitehtäväksi ne perinteiset: pitää olla parempi suunnitelma, pitää olla rauhallisempi ja pitää pyytää vain yhtä asiaa kerrallaan.

Sari arveli, että Ruusa on saanut aiemmin ajaessa mennä sinne mihin on huvittanut. Ja minä kun olin mielestäni ollut hyvinkin jämäkkänä suunnan määrittelyssä. Mutta Ruusan tekemät reittimuutokset ovat kuulemma voineet olla niin pieniä, etten ole kiinnittänyt niihin huomiota.

En ole antanut Ruusan tehdä ihan mitä sitä huvittaa, mutta olen selvästikin ollut aivan liian epätarkka. Ja epätarkkaan pyyntöön ei oikein voi odottaa tarkasti oikeanlaista reaktiota. Niinhän sitä sanotaan, että poni on omistajansa kuva...

Että ehkä tässä vielä on työsarkaa kumminkin... Molemmissa.