Tallil eka, tallil vika

Otsikon lause on ollut henkisesti ja välillä aivan kirjaimellisestikin totta viime viikkoina. Olen rampannut tallilla useamman kerran päivässä ihan siitä samasta syystä kuin yleensäkin eli poneja on pitänyt lääkitä. Tällä kertaa, kuten muuten myös viime syksynä samaan aikaan, lääkinnän kohteena on ollut talouden ponivoimista 2/2.

Ensin kävi niin, että Albertin silmä alkoi rähmiä, ja sitten myös toinen.

Vuoto ei laukaissut ponitädissä välittömästi mitään paniikkia, sillä rähmä oli ainoa oire. Muuten kukin silmä näytti tahollaan aivan priimalta eikä näyttänyt kovasti kutisevankaan. Koska vastaavanlaista oireilua oli ollut laumatoverilla jo jonkin aikaa, päättelimme poniemme silmien joutuneen tulehduspöpöjen kohteeksi.

Kestin tilannetta noin viikon, kunnes rähmää alkoi olla sen verran, että se kuivui karstaksi Albertin silmänympäryksiin. Lisäksi eritteen väri alkoi pikku hiljaa kilkatella hälytyskelloja, sillä se oli keltainen ja välillä vihertäväkin. Eikä tässä vielä kaikki, vaan myös Ruusan silmiin alkoi ilmestyä rähmäpalluroita. Lopulta koko neljän hevosen lauma osoitti lieviä tai selkeämpiä silmätulehduksen merkkejä.

Komea poika on Albert.

Eläinlääkäri totesi, että on kovin harvinaista että hevosella olisi tarttuva silmätulehdus. No, ei varmaan yllätä ketään, että juuri meille sellainen sitten löysi tiensä. Eläinlääkäri kävi paikalla, värjäsi ja tiiraili jokaisen silmät. (Olin erittäin ylpeä, sillä Albert antoi yhtään hermostumatta tutkia silmät ilman rauhoitusta! Toki Ruusakin, mutta sen kanssa hyvä hoidettavuus on oletusarvo.)

Kuten olimme ounastelleet, yhdessäkään silmämunassa ei näkynyt haavoja. Tämä oli suuri helpotus myös hoidon kannalta, sillä haavasilmää pitäisi lääkitä parin tunnin välein, silmätulehdukseen riittää kaksi lääkintakertaa vuorokaudessa. Tai niin ainakin luulimme! 

Kahden laumanjäsenen (sisältää Albertin) silmät eivät toenneet viikon kuurilla. Eläinlääkäri kehotti siksi nostamaan lääkintätiheyden kolmeen kertaan päivässä. Tosi helppo toteuttaa täyspäivätöiden ohessa!

Kaunis on Ruusakin.

Koska eihän yhden ponin lääkintä kolmesti päivässä ole vielä tarpeeksi, taivuin vielä aloittamaan Ruusalla inhalaatiolääkityksen ensimmäistä kertaa lähes kolmeen vuoteen.

Ruusa ei ole oireillut mitenkään hirveän dramaattisesti, mutta on kuitenkin hengästynyt huomattavan pienestä, selvästi helpommin kuin vielä alkukesästä, ja palautunut vasta tallissa (siellä tosin varsin nopeasti). Katselin tätä aika pitkään, koska kokemus on osoittanut, että oireilu menee yleensä ohi itsekseen noin kuukaudessa. Nyt ei mennyt kahdessakaan.

Inhaloitava lääkitys pitää alkuun antaa kahdesti päivässä.

Joten viikon verran meni niin, että kävin aamulla tallilla, annoin ensin Ruusalle avaavan lääkkeen (seitsemän pumppausta inhalaattoriin, seitsemän sisäänhengitystä), välissä Albertille silmärasvan, sitten Ruusalle kortisonin (seitsemän annosta sitäkin). Päivällä kävin hoitamassa muut jutut ja laitoin rasvaa Albertin silmään. Sitten illalla iltavuoron jälkeen kävin vielä toistamassa aamun kuviot toivoen, etteivät auton ääneen havahtuvat koirat herättäisi jo nukkuvaa tallinpitäjää.

Voin kertoa, että elämäntilanne ei ole hirveästi naurattanut!

Lisähaastetta elämään toi se, että Albert alkoi käydä aika hankalaksi vasemman silmänsä kanssa. Lopulta yhtenä aamuna tuskailin kyseisen silmän kanssa tunnin. Toisen silmän lääkintä onnistui sinäkin päivänä minuutissa. Voitte varmaan kuvitella turhautumiseni määrän.

Kyseessä ei kuitenkaan ollut varsan protesti vaan koulutuksellinen ongelma. Jos ihminen naksauttaa aina törkätessään lääkkeen varsan silmään kiinnittämättä huomiota varsan reaktioon, voi syyllistä ei-toivottuun käytökseen etsiä eksklusiivisesti ponikon kädellisestä päästä.

Onneksi mitään pysyvää vikatilaa ei varsan käytökseen jäänyt, vaan uusi ehdollistaminen auttoi aika nopeasti. Vaikeinta oli lopettaa jo itselle automaatioksi muodostunut naksautus lääkkeen annosteluhetkellä. Sattuuhan näitä virheitä amatöörille.

Melkein kolme viikkoa lääkitsin Albertin silmää, kunnes totesin, että ei se siitä kummemmaksi enää muutu. Toki silmävointi lähtötilanteeseen nähden parani, mutta täysin rähmintä ei poistunut. Välillä silmät saattoivat olla parikin päivää aivan priimat, mutta sitten taas pari päivää tuli kunnon paksuja rähmäklönttejä.

Lopetin lääkityksen melkein kaksi viikkoa sitten eikä oireilu muuttunut siitä oikein miksikään. Välillä ei ole mitään, välillä on sen verran että silmän ympärille kuivuu rähmää.

Kuvat on otettu jo muutama viikko sitten. Sen jälkeen on satanut, satanut ja satanut, joten missään kohtaa tarhaa ei ole enää näin kuivaa. Sentään ei ole mitään yli vuohisten ulottuvaa mutaa.

Ruusan vointi puolestaan ei kahden viikon lääkitsemisen aikana parantunut, vaan paheni. Se alkoi puuskuttaa jo ihan talutuslenkillä ja palautuminenkin heikentyi. Tämä oli sen verran omituista, että eläinlääkäri katsoi parhaaksi käydä nappaamassa siitä verikokeet ja kurkkaamassa hengityselimiin skoopin välityksellä. Tämä tapahtui eilen.

Lopputulema oli, että Ruusan hengitystiet olivat silmämääräisesti arvioituna siistit. Verikokeissakaan ei näkynyt selittäviä tekijöitä.

Yksi syypää oireilun pahenemiselle voi löytyä ihan luonnosta. Ruusa on nimittäin vaihtanut jo hyvinkin talviseen turkisasuun, mutta säätilasta tulee mieleen enemmänkin perinteinen suomalainen juhannus. On myös mahdollista, että poni on kortisonikuurin heikentämänä saanut jonkun pienen viruksen.

Säiden kylmenemistä odotellessa ohje oli lopettaa kortisoni ja jatkaa jonkin aikaa pelkällä avaavalla lääkkeellä. Lepoa ylimääräisistä ponisitoumuksista ei kuitenkaan ole luvassa, vaan avaavaakin pitää annostella kahdesti vuorokaudessa.

Miten aina onkin niin, että kun jo valon väheneminen ja jatkuva vesisade vie mehuja, juuri silloin on lisävelvoitteita poninhoidossa? Hieman on meinannut väsyttää.

Ruusan markanpilkut ovat hassusti karvoittuneet. Nyt karvaa on jo kauttaaltaan enemmän.

Ruusan lääkäriajan yhteydessä tsekattiin myös Albertin näköelinten tilanne.

Tämäkään eläinlääkäri ei löytänyt Albertin silmistä haavoja. Rähmöittyminen on sen verran lievää, että jatkamme puhdistelulinjalla ja toivomme, että Albertin elimistö taltuttaa mahdollisen taudinaiheuttajan omin neuvoin.

Tämä tällä kertaa käynyt eläinlääkäri on ollut Ruusan kirjaimellinen henkilääkäri ponin 1-vuotissyksystä ja Albertiakin hän on hoitanut jo maitovarsana. Nyt hän ei ainakaan Albertia ollut hoitanut aikoihin ja vanhasta muistista kysyikin etukäteen, pitääkö varsa rauhoittaa tutkimukseen. Oli hienoa päästä sanomaan, että tuskin tarvitsee. Eikä tarvinnut!

En ehkä koskaan kyllästy hehkuttamaan, miten paljon entinen herra ihmisepäluulo on kehittynyt. Se alkaa olla enemmänkin varsa, jonka käytöstä kehutaan. Aina, kun hevostelullinen itseluottamukseni on alamaissa, muistutan itseäni tästä muutoksesta. Jotain olen osannut tehdä oikeinkin.

P.S. Putsasin tuossa eräänä päivänä ensimmäistä kertaa Albertin sissijuustot. Tiesin, että esinahkavaha ei haise hyvältä, mutta se haisi aika paljon pahemmalta kuin kuvittelin. Voi näitä ruunan omistajuuden iloja! Onneksi olin ymmärtänyt suojata oman nahkani kumihanskoilla.

Vuosikymmen päättyy kohta, mitä kaikkea tällä kymmenluvulla tapahtuikaan!

Näin Twitterissä keskustelunavauksen: Vuosikymmen päättyy kolmen kuukauden päästä, mitä merkittävää tällä vuosikymmenellä on sinulle tapahtunut?

Innostuin ajatuksesta heti. Tosiaan, kohtahan on tämä vuosikymmen rämmitty/tanssahdeltu läpi ja kohta jo juhlitaan seuraavan alkua. 

Tartuin siis ehdotukseen ja rupesin miettimään, mitä kaikkea mainitsemisen arvoista elämässäni on menneen vuosikymmenen vuosina tapahtunut. Ja paljonhan on! Koska tämä on tiukasti poniblogi, sisällytän omaan vuosikymmenmuistelooni vain aihetta liippaavia ajatuksia. 

Ensimmäinen oma poni

Ensiponi ja ensimmäinen syksy poninomistajana. G:llä oli niin ihana laukka! Kuten kuvasta näkyy, se oli kaikilta ulottuvuuksiltaan jonkin verran Ruusaa isompi.

2010-luvun ensimmäinen merkkitapahtuma oli heti alkajaisiksi, kun minusta kesäkuussa 2010 tuli viimein poninomistaja. (Samana vuonna tuli muuten myös täyteen 20 vuotta hevosharrastusta.)

Tästähän olin ehtinyt haaveilla vasta muutaman vuosikymmenen eli suunnilleen siitä lähtien kun minulle valkeni, että a) on olemassa sellainen eläin kuin hevonen ja b) sellaisen voi omistaa (ainakin paperilla, ponini tuskin kokevat olevansa omaisuuttani).

Ensimmäinen oma ponini oli, kuten joku saattaa muistaakin, eräs teini-iän ihastukseni. Musta kaunotar G ja sen ensimmäinen varsa (s.1994) olivat aikoinaan porttihuumeeni welsh-poniaddiktiksi. 

G silloin joskus, sen ensimmäisen varsansa kanssa. Miten tällaiseen voisi olla rakastumatta?

G katosi minulta 15 vuodeksi, mutta vuonna 2009 löysin sen uudelleen. 

G oli silloin kesällä 2009 myytävänä ja eräs kaverini kysyi, aionko ostaa sen. Sanoin, että en ikinä ostaisi niin vanhaa ponia! Kun näin 21-vuotiaan G:n, sydämessä kuitenkin läikähti ihan samalla tavalla kuin 15 vuotta aiemmin. Olin myyty, mutta niin oli ponikin. 

Uusi omistaja sattui asumaan samoilla suunnilla kuin minä ja toivotti apukädet tervetulleiksi. Niinpä minusta tuli, toista kertaa elämässäni, G:n hoitaja ja liikuttaja. Kun paikkakunnan vaihdos tuli ajankohtaiseksi, aloin ajatella, että haluaisin ottaa ponin mukaani. Ponin omistaja puolestaan oli huomannut, ettei hänellä ollut vanhalle pikkuponille mitään käyttöä. Oli siis vähän win-win-tilanne, että allekirjoitimme kauppakirjan. 

G oli jo 22-vuotias ja pitkän työuran kuluttama, järjellä ajateltuna ei siis yhtään sitä, mitä minä omalta poniltani halusin. Mutta G oli se poniyksilö, jonka sydän halusi. Joten se jäi henkilöhistoriani kirjoihin ensiponina. (Olen kirjoittanut G:stä oman päivityksen.)

G kesällä 2010 toiseksi viimeisen varsansa kanssa. Vielä nousi muorin jalka!

Ensimmäinen oma kasvatti

Oman ponin lisäksi olin aina, tai ainakin vuosia, haaveillut ponikasvattamisesta. 

Ja ihan sieltä teini-iästä asti takaraivossa kyti aina ajatus, että jonakin päivänä teetän varsan nimenomaan G:stä.

Tämmöinen tuli!

Koska G-poni oli ostohetkellä jo 22-vuotias, varsotushaavetta ei voinut lykätä. Muste kauppakirjassa oli ehtinyt vanheta vasta kuukauden, kun ensiponille oli jo seksitreffit tiedossa.

Alun perin suunniteltu isäori ikävä kyllä ehti kuolla vuonna 2009 (sinä vuonna welsh-maailma menetti kaksi hienoa jalostusoria ja minä kaksi hienoa poniystävää). Onneksi olin jo pitkään hoitanut ja ratsastanut maailman kilteintä B-welsh-oria, joka tuntui passelilta paikkaamaan G:n puutteita ja tuomaan varsaan lisää welsh-ilmettä.

Vuosikymmenen ehkä vielä poninomistajaksi tulemistakin suurempi merkkitapaus nähtiin siis vuonna 2011, jolloin minusta tuli ensimmäistä kertaa ponin kasvattaja. Tämä ensikasvatti ei varmaan hirveästi esittelyjä kaipaa!

Ruusan syntymä jäi epäonnisten sattumusten vuoksi valvomatta. Heräsin muistaakseni noin viideltä aamulla, kun tallinpitäjä soitti ja sanoi, että täällä olisi tällainen varsa! Lähdin muuten melko rivakasti ajamaan kohti tallia. Onneksi kaikki oli mennyt hyvin.

Näin jälkikäteen ajateltuna elämä olisi voinut olla aika paljon helpompaa, jos Ruusaa ei olisi tullut. En ehkä enää pysty laskemaan, montako kertaa olen jo tihrustanut sille mielessäni hyvästejä. Mutta tuossa se edelleen rinnalla kulkee, ja muutaman kerran viikossa takamukseni allakin.

Ensimmäisen oman kasvatin kanssa on tullut koettua tällä vuosikymmenellä vaikka mitä ekoja juttuja. Monta asiaa olen oppinut yhdessä ponin kanssa.

Emme ole aina samanmielisiä, mutta pääpiirteittäin olemme vuosien varrella hitsautuneet yhteen. Ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta poni tulee (yleensä) tarhassa luokse ja laittaa pään riimuun, siinä on minusta yksi tärkeimmistä yhteiselon sujuvuuden mittareista.

Ensimmäisen ponin kuolema ja toisen sairastuminen

G oli hirveän rakas, mutta rakkauden hinta on menetyksen tuska. Sen sain kokea vuonna 2012, kun jouduin luopumaan ensimmäisestäni. Vieläkin itkettää, kun ajattelen sitä. Vieläkin välillä ikävöin. (Tästäkin olen kirjoittanut blogiin.)

G:n kohtaloksi koitui selkä, joka tuli piikityksen jälkeen niin kipeäksi, että kaduin lopetuksessa ainoastaan sitä, miten pitkään sen kanssa odotin.

Samoihin aikoihin kävi ilmi myös se, että G:n manttelinperijä ei näkisi enää tervekeuhkoista päivää. 

En muistele vuotta 2012 kovinkaan lämmöllä.

Vuoden vanhana Albert näytti G:ltä niin paljon, että joskus melkein kutsuin sitä emänemänsä nimellä. Nykyään Albert on hevosmaistunut eikä enää ole mummonsa kuva. G:n ilme kuitenkin elää perillisissä.

Toinen oma kasvatti ja ensimmäinen varsomiseen osallistuminen

Pikkuprinssi, 3 päivää

Ikään kuin yhdessä syntymän ihmeessä ei olisi riittävästi yhteen vuosikymmeneen, nyt päättymäisillään olevaan kymmenlukuun on sisältynyt toinenkin omakasvatti. Alberthan syntyi 2017. 

Koko Albertin alullepano, tiineysaika ja varsominen on täällä blogissa raportoituna, joten sitä ei liene tarpeen kovin yksityiskohtaisesti tässä selostaa. Mainitsemisen arvoista on kuitenkin se, että vasta Albertin kanssa olin ensimmäistä kertaa livenä todistamassa varsomista. Hiukan siinä avustinkin, kun varsalla oli niin kiire alkaa hengittää, ettei ehtinyt odottaa rintakehän tulemista kokonaan ulos.

Ruusa syntyi valvomatta, mutta en ollut todellakaan valmis ottamaan tätä riskiä, kun oli sen aika pukata oma lapsi maailmaan. Muistutin haamua, koska valvoin jokaisen yön kahden viikon ajan ennen kuin pikkuprinssi suvaitsi saapua keskuuteemme.

Oli hieno hetki todistaa Albertin ensimmäistä hengenvetoa. Se herkisti siksikin, että vain joitakin viikkoja aiemmin olin ollut läsnä, kun oma isäni veti viimeisensä. Kuolema ja syntymä yhdessä keväässä. Onneksi tässä järjestyksessä, surusta iloon päin.

Yksi ehdottomia suosikkikuviani Albertista, tässä ikää 3 viikkoa.

Albertin alusta on jäänyt mieleen myös se, että Albertin nimihän tuli unesta. Unessa Ruusa synnytti orivarsan, joka oli muuten ihan saman värinen kuin Ruusa, paitsi takajaloissa pienet sukat. Varsa oli väärää sukupuolta, mutta silti aivan ihana, ja sai nimekseen Albert. Siihen asti olin kutsunut tulevaa poniani luovasti Pullaksi (pulla uunissa, juu nou), ja unen jälkeen siitä tuli Pulla-Albert.

Kun Ruusa sitten pukkasi ulos mustan orivarsan, jolla oli samanlainen tähti kuin emällään ja takajaloissa pienet sukat, ja joka väärästä sukupuolestaan huolimatta oli aivan ihana, mikäpä muu sen nimeksi olisi voinut tulla kuin Albert? (Unestakin olen kirjoittanut blogiin enkä olisi sitä ehkä edes muistanut, ellei eräs blogin lukija olisi Albertin syntymän jälkeen huomauttanut asiasta!)

Muistan muuten vieläkin sen hetken, kun Albertin pää tuli ulos ja näin, että se oli musta tähtipää. Olin niin toivonut, että saisin mustan tähtipäisen tamman, sellaisen kuin G oli ollut. Tilauksesta jäi puuttumaan vain se tamma, mutta onhan tuollaisen ruunan kanssa aika lupsakkaa, nyt kun se on alkujärkytyksestään toennut.

Ponihenkistä matkailua

Kun keskituloinen ihminen siirtyy ponielämässään omistavaan luokkaan, seuraa yleensä sellaista, että muuhun ökyilyyn jää vähemmän taloudellista tilaa. Minulle tämä on tarkoittanut vähemmän matkailua kuin nuoruudessa, jolloin ylimääräistä rahaa oli kyllä ihan yhtä vähän, mutta budjettimatkailukestävyyteni oli parempi. (Enemmän aikuisena en ole enää kestänyt nuhjuisia hostellien makuusaleja tai makuupussimajoitusta kaverin lattialla varsinkaan ilman patjaa.)

Kokonaan ilman matkoja en ole kuitenkaan tätäkään vuosikymmentä elänyt, vaan olen jopa toteuttanut pari matkailu-unelmaa.

Yksi unelma on ollut käydä Royal Welsh -näyttelyssä, tai enemmän kai se on tapahtuma. Royal Welshhän on welshinponien ykköstapahtuma, ja osallistuminen sen mukaista. Yhdessä luokassa on yleensä kymmeniä poneja, ja kaikki upeita!

Olen käynyt Royal Welshissä tällä vuosikymmenellä (tai ylipäätään) kahdesti (2013 ja 2014) ja menisin kyllä mieluusti uudelleenkin, jos vain budjetissa olisi jakovaraa. Matkaraportti jälkimmäiseltä reissulta on luettavissa täältä.

Näyttely herättää kuitenkin kaksijakoisia tuntemuksia, sillä samalla kun se on upea tapahtuma upeine poneineen, siinä on pikkuisen koiranäyttelyn varjopuolienkin makua. Perusteluksi kelvannee tämä vuoden 2014 koko näyttelyn voittajacobi:

Hieno pää, ihan hieno etuosa ja takaosa, mutta tuo keskiväli... Kyseessä jalostusori Trevallion Black Harry.

Ilman Royal Welshiäkin Wales on upea matkakohde. Tunnen toki ilmastoahdistusta synneistäni, mutta siitä huolimatta matkailu avartaa ja lisäksi autolla ajaminen kohteessa pitkin poikin on ihan parasta. Walesissahan maisemissa ei ole moittimista!

Vuoristomaisemia olen ihaillut tällä vuosikymmenellä myös Islannissa. Sekin on ollut matkailun ämpärilistallani siitä lähtien, kun nuorena elin hevostelussani joidenkin vuosien mittaisen issikkavaiheen.

Islannissa tuli pyörähdettyä sillä lailla puolihuolimattomasti, että sinne pitäisi kyllä päästä uudemman kerran kunnolla. Ratsastusretkikin oli hienoinen pettymys, joten ehdottomasti olisi syytä uusia kokemus jossain muualla kuin Íshestar-nimisessä firmassa. Lottovoittoa odotellessa!

Ratsastustuntien aloittaminen uudelleen (ja lopettaminen sekä toivottavasti taas aloittaminen)

Tästä lähdettiin. Kuva Reetta Järvenpää.

Kun on vuosikymmenen ratsastanut vailla valvovaa silmää, ihminen kehittää aika karmeita virheitä. Joten kun ratsastuskuvat alkoivat olla yllä näkyvän kaltaisia ja ensikasvatin ratsukoulutuskin lähestyi, ponitäti aktivoitui hakemaan ammattiapua.

Monta vuotta siihen meni, mutta lopulta istunta suoristui ja rentoutui huimasti. Muutenkin tapahtui kehitystä.

Tähän päästiin ja ehkä vähän tästä vielä eteenkinpäin. Valitettavasti tässä ratsuna toimivaa hienon hienoa Jarco-pappaa ei enää ole. (Sillä oli aina kieli vähän ulkona, siksi sen suu näyttää olevan tässä auki.)

Valitettavasti sitten kävi niin, että ensin en voinut käydä tunneilla, koska Ruusalla oli tauti, sitten en uskaltanut mennä, etten tuo tiineelle toista tautia, ja lopulta ei ollut enää varaa tai aikaa. Eli nyt on taas vääjäämättä vajuttu kohti karmeutta. 

Aion kuitenkin tänä syksynä katkaista pahan kierteen ja käyttää työnantajani suomat liikuntasetelit asianmukaisesti. Lähestyyhän tässä seuraavan kasvatin ratsastusikäkin.

Ensimmäinen tunti on jo varattu, Ruusan kanssa, ja se koittaa maanantaina.

Poniblogin perustaminen

Ruusa-poni oli kääntynyt 2-vuotiaaksi, kun muutin mieleni blogiskenestä ja annoin sen imaista itseni mukaansa. 

Tämä blogihan näki siis päivänvalon vuonna 2013 ja vaikka päivitystahti on vuosi vuodelta hiipunut, keskimäärin melkeinpä kerran viikossa on jotain julkaistunut. Ja luulenpa, että tänä vuonna kehityksen suunta kääntyy, sillä viime vuoden postausmäärästä puuttuu tämän tekstin jälkeen enää viisi ja tätä vuottahan on edelleen se 2,5 kuukautta jäljellä.

JA lisäksi tämä postaus on Bloggerin mukaan blogin 600. julkaistu teksti. Miten sattuikin!

Blogista on ollut paljon iloa: on kiva jälkeenpäin palata merkkipaaluihin ja käytyjen kurssien antiin. Lisäksi olen saanut tätä kautta hirveästi vertaistukea (joskus toki olen joutunut myös ilkeilijöiden maalitauluksi, mutta vähemmän), tutustunut moniin mukaviin ihmisiin ja viime aikoina jopa saanut ponitapahtumiin apukäsiä.

Saamapuolella ollaan!

Niin ja tässä tänä vuonnahan tämä sometus on vielä yltynyt sinne Instagraminkin puolelle.

~~~~~~~~~~~~~~

Ehtiihän sitä tapahtua, kymmenessä vuodessa. Tässä vain mieleen päällimmäiseksi pullahtaneet!

Tällä vuosikymmenellä toteutui elämäni suurin haave, oma poni. Alkavalle vuosikymmenelle esitänkin toiveen, että myös seuraavaksi suurin toive toteutuisi eli pääsisin viimeinkin talonomistajaksi ja tallinpitäjäksi omille poneilleni. Mielellään ennen kuin itse täytän seuraavia pyöreitä.

Ensi vuonna on koittaa muuten sellainen merkkihetki, että meikäläisen hevosharrastusta tulee täyteen 30 vuotta. Miettikää! Se on melkein kolme neljäsosaa elämästäni, näin lyhyellä matikalla laskettuna. Se tarkoittaa myös, että kun moni muu hevosbloggaaja vasta päästi ensimmäisen parkaisunsa synnytyslaitoksella, minä olin tutustunut hevosiin jo vuosia. 

Harmi, ettei tämä juurikaan näy esim. ratsastustaidossa ja tuskinpa tähän tulevallakaan vuosikymmenellä tulee kovin suurta muutosta. Olen jo hyväksynyt asian. Melkein.

P.S. Edellinen teksti satulan etsimisen vaikeudesta on kerännyt aivan mielettömän määrän kommentteja ja vinkkejä! Kiitos jokaisesta, niistä on ollut apua kun olen miettinyt, mitä seuraavaksi. Ja henk.koht. Facebookissakin on tullut monta vinkkiä. Palaan satula-asiaan, kunhan saan aiheesta jotain uutta kerrottavaa.

Miten voi olla niin vaikea löytää satulaa, ja missä välissä niistä tuli niin kalliita?

Kun jokunen kuukausi sitten ryhdyin taas säännöllisluonteisesti ratsastamaan Ruusalla, aloin aika lailla välittömästi kaivata tekemiseemme kunnon varusteita. Tai oikeastaan vain sitä yhtä ja tärkeintä, eli oikeaa rungollista satulaa. Sellaista, joka tarjoaisi ratsastajan huteralle istunnalle jonkinlaista tukea ja ennen kaikkea jakaisi tädin elopainon tasaisemmin ponin selkään.

Keväällä siis uudelleenaktivoiduin paitsi ratsastuksessa, myös satulan etsimisessä. Aktiivisuus ei kuitenkaan toistaiseksi ole johtanut siihen, että istuisin karvareuhkan sijaan nahkapenkissä (etsintää hiukan hidasti sekin, etten ennen elokuuta häntäluuvamman takia pystynyt istumaan oikeassa satulassa). 

Jos olisin arvannut, miten vaikeaa on löytää kaltaisellemme ratsukolle satulaa, olisin ehkä jättänyt Ruusan emän astuttamatta tai ainakin astuttanut sen isommalla oriilla! No, ei nyt ehkä ihan, mutta turhautumisen aste alkaa paukkua yli kaikista asteikoista. (Edit. Olemme siis etsineet satulaa siitä lähtien kun aloin ratsastaa Ruusalla eli sellaiset 4,5 vuotta.)

Tuoreiden ratsastuskuvien puutteessa vuoden vanha kuva. Aika jännittyneen näköistä menoa. Mutta kiva tausta.

Yksi syy turhaumaan ovat satuloiden hinnat. Silloin, kun etsin G-ponille satulaa, tuhat euroa oli aivan pätevä budjetti. Nyt, alle kymmenen vuotta myöhemmin, kaksi tonniakaan ei tahdo olla realistinen! Mitä hittoa! 

Tosin on sanottava, ettei sillä tonnilla G:llekään satulaa löytynyt, olisi pitänyt investoida mittatilauspenkkiin. Koska kyseessä oli jo päälle 20-vuotias kevyen käytön pikkuponi, jolla oli hyvin omalaatuinen notkoselkä valtavalla sä'ällä, jätin mittatilaukset tekemättä. Vuoden satulanmetsästyksen (ja yhden noin tonnin virheostoksen) jälkeen tyydyin ostamaan rungottoman satulan. Eikä se selkä kyllä sitten kauan kestänytkään. 

Niin tai näin, nykyään jopa jostain Wintecistä, joka ennen oli köyhisten pelastus, pyydetään uutena parhaimmillaan päälle tuhatta euroa. 

Ei siinä mitään, ostaisin kyllä ihan mielelläni vaikka sen päälle tonnin Wintecin, jos se vain ponilleni istuisi. Mutta miksi (poni)satuloihin tehdään niin hitokseen pitkät paneelit, vaikka ihan isot hevosetkin ovat kaiketi lyhentyneet sitten armeijasatuloiden kultakauden? 15-tuumaisellakin Wintecin ponisatulalla on mittaa noin 40 cm, kun oman ponini selässä on paneeleille sijoitustilaa noin 35 cm. 

16-tuumainen Sydney Dressage oli hieman pitkä sekin - muuten aika lähellä istuvaa. (Kuvassa se on liian edessä ja ehkä siksi näyttää niin takapainoiselta.

Ja siinähän se ongelman ydin tulikin mainittua. Vaikka Ruusalla on varsin pitkä runko, kylkiluita on selkärangan tueksi siunaantunut vain hyvin lyhyelle matkalle. Loppu on loputonta lannerankaa.

Suurin osa 15-tuumaisistakin satuloista on auttamatta liian pitkiä.

Tähän kun yhdistetään ratsastaja, joka maamme aikuisväestöön suhteutettuna voi olla lyhyt, mutta ponin satulansijaan verrattuna pitkä, saadaan satulanmyyjät tarjoamaan ei-oota. (Testattu: Satula.com, Hipposport ja yksi kiertävä kauppias, jonka nimeä on muista, sekä kysytty muutamalta muulta, jotka ovat ponia näkemättä kohautelleet olkiaan.) 

Tässä kaikki, mitä Hipposportilla oli tarjota, ja tämänkin saamiseen meni noin vuosi. 15-tuumainen Barclay & co eli entinen Cliff Barnsby. Kokeilin kahdesti, toisella kerralla poni lakkasi laukkaamasta. Kuva on otettu syksyllä 2016. On se ollut lihakseton rimpula!

Likipitäen kaikki mahdolliset myynnistä löytämäni pikkusatulat on koluttu läpi. Jopa Hööksin halpissatulaa on sovitettu. Mikään ei istu! (Hööksin satulaa kiitämme kuitenkin riittävän lyhyistä paneeleista.)

Useimmissa satuloissa istuvuus tökkää jo ihan siihen paneelien pituuteen. Ja vaikka oma ahterini 15-tuumaiseen mahtuukin, kun nostan jalan jalustimeen, 42-senttinen (mitattu) reisi linkoaa painopisteen niille loppupään tuumille eli sinne, missä kantokykyä on vähiten.

Toki Ruusalla nyt on myös taakse nouseva selkä, leveä selkäranka ja pikkuponiksi ihan mukavasti säkää. Emme kuitenkaan ole oikein edes ehtineet näistä ongelmista (eikun sori, haasteista) kärsimisen pariin, kun yhtä tai kahta lukuun ottamatta kaikki satulat ovat tökänneet jo paneelien pituuteen.

Otetaanpa vaikka tähän väliin sikermä, jossa on pieni otos jo kokeilluista satuloista.

Ensimmäinen satulakokeilu, 15-tuumainen Prestige Pony: muuten hyvä, mutta aivan liian pitkä.

15-tuumainen Tekna: aivan liian pitkä ja muutenkin ihan vääränlainen.

16-tuumainen Presence Passion, jonka itse asiassa ostin, mutta myöhemmin osteopaatin avustuksella ymmärsin sen paneelit liian pitkiksi eikä se muutenkaan ihan istunut. Paneelit ovat 38 cm. (Tämä on mahtava edullisemman hintaluokan satula, voin rahapulassani siitä muutamalla satasella luopuakin jos joku on kiinnostunut.)

16-tuumainen Presence Passion, tämäkin liian pitkä ja jäi vähän takapainoiseksi.

Käytännössä ainoa mahdollisuutemme on jonkinlainen mittatilaussatula. 

Esimerkiksi Henri de Riveliä saisi kuulemma 35-senttisillä paneeleilla. Hinta olisi jotain 2600 euroa. Ensin ajattelin, etten ikinä laita tuollaista summaa satulaan ponille, jonka selviytyminen elämässä eteenpäin on pysyväisluonteisesti vähän kysymysmerkki. Eihän kallista satulaa saa edes myytyä edelleen, kun eivät nuo halvemmatkaan virheostokset ole tehneet kauppaansa.

Vaihtoehtoja kartoitettuani Hdr kuitenkin alkoi vähitellen vaikuttaa peräti edulliselta. Niinpä aloin lämmetä sellaisen hankinnalle, jos se vain sopisi.

Voisi ajatella, että sopimistarkastelu olisi helpohko suorittaa ihan vain kokeilemalla. Mutta pikkusatuloitapa ei ole myyjällä valmiina, ja jos tilaa uuden, se on pakko ostaa. En todellakaan osta satulaa, jonka hinta on enemmän kuin kuukauden nettopalkkani, saamatta edes sovittaa ennen ostopäätöstä!

Myyjä lupasi palata asiaan, jos hänelle tulee lyhyehkö sovitussatula. En ehkä pidätä hengitystä sitä odotellessa.

Tämäkin kuva on viime syksyltä. Näitä kuvia katsoessani yllätyn aina, että en näytä niissä Ruusan selkään kovin isolta.

No, entäs ne muut vaihtoehdot? Jo aiemmin olen maininnut satulasepän, jota jututin Horse and Rider in motion -tapahtumassa. Hän arveli, että Meyer-merkkisestä ponisatulasta saisi muokattua riittävän lyhyen Ruusan selkään. Eikä maksaisi kuin 3000 euroa!

Asia jäi hautumaan, ja jatkaa samoissa puuhissa edelleen.

Kolmas mahdollinen vaihtoehto tällä hetkellä olisi täysmittatilaussatula Custom-merkiltä (Wowia ei kuulemma saa tarpeeksi lyhyenä).

Customin oli omalleen teettänyt eräs kanssakärsijä, joka myös omistaa tällaisen miniselkäisen B-welshin. Hänen ostamansa satula on kuulemma huippu - ja niin on kyllä hintakin, jotain 3600 euroa.

Tilanteidemme välillä on se ero, että hänen poninsa on terve ja käyttökuntoinen. Kyllä minäkin voisin ostaa kalliin satulan, jos pääsisin sillä suhteellisella varmuudella myös ratsastamaan muutakin kuin puolen tunnin maastoköpöttelyjä.

Panin Custominkin silti harkintaan. Etenkin, kun mainittu satulanomistaja lupasi lainata omaansa hetkeksi, että saan kokeilla satulaa Ruusalle ja ratsastaakin sillä, jos se vain riittävästi sopii. Miettikää, miten mahtavia ihmisiä on olemassa! Satulan hinnasta huolimatta aion kyllä tarttua tähän tarjoukseen. Asiaa on hidastanut vuoroin oman häntäluuni tilanne ja vuoroin Ruusan ajoittainen oireilu. 

Tämmöiseen selkään pitäisi penkki löytyä. Kuva: Satu Pitkänen

Joka tapauksessa ongelmani tiivistyy tähän pohdintaan: pannako kevyen käytön "ehkä kestää, ehkä ei" -ponin satulaan melkein parin tilin verran fyffeä vai rasittaako sen selkää ja omaa jaksamista jatkossakin karvasatulalla? Kumpikaan vaihtoehto ei vetoa sen enempää järkeen kuin tunteisiinkaan.

En voi ymmärtää, miten vaihtoehtoja voi olla näin vähän, kun lyhytselkäisiä poneja on hevosmaailma väärällään! Jo ihan Ruusan rotutovereissakin tulee mieleen iso liuta. Eikä niille kaikille riitä ratsastajiksi sellaisia max. 150-senttisiä mini-ihmisiä.

Kyllähän satula varmaan löytyisi, jos olisin valmis tinkimään joko omasta ratsastuksestani tai siitä, että paneelit mahtuvat kylkiluiden tukemalle selänosalle. Mutta kun en ole. Liian pitkässä satulassa menisivät rahatkin aivan hukkaan, koska sellainen saa Ruusan hyvin nopeasti oireilemaan - ja oireilu saattaa hyvinkin palauttaa tädin kirjaimellisesti maan pinnalle. Ratsastuksen lopettaminenkaan ei ajatuksena kiehdo.

Jos jollakulla sattuisi olemaan leveä käytetty satula, jossa paneelit olisivat 35-senttiset mutta istuin vähintään 15 tuumaa, nyt olisi aika potentiaalinen ostaja tarjolla! Varsinkin, jos hinta on alle kaksi tonnia. Tai jos vaikka jollain olisi lainata/vuokrata tuollaista Henri de Riveliä testiratsastukselle, olisi hienoa saada tietää, sopisiko se meille. Olemme epätoivoisia!

Varmuuden vuoksi olen kuitenkin aloittanut plan B:n valmistelun:

Nyt on laatua! Eli Laatuponiraportti sunnuntailta

Blogin lukijat ovat varmaankin jo tottuneet siihen, että tapahtumaraportit ilmestyvät tänne aina vähän viipeellä, eikä tämänvuotinen Laatuponikilpailu ole poikkeus. Tämähän on suorastaan kelpoa, että hienoisesti alle kaksi viikkoa meni. Nyt kuitenkin tämä toinen osa!

Albertin osuushan jo tuli varsin kattavasti käsiteltyä, mutta en toki malttanut pysytellä poissa kuvioista myöskään sunnuntaina, jolloin areenalla nähtiin 4- ja 5-vuotiaita ratsain tai ajettuna.

Katsojahommassa kävi niin, etten viitsinyt varmistaa, alkoiko tapahtuma sunnuntaina samaan aikaan kuin lauantaina (ei alkanut) ja missasin siksi 4-vuotiaiden hyppelöt kokonaan. Joten sitä kilpailun osaa ei tämä raportti käsittele, mutta silminnäkijöiden mukaan meno ei siellä pahemmin poikennut loppupäivästä. Eikä ihme, sillä pitkälti samat ponit siellä esiintyivät kuin 4-vuotiaiden askellajikokeessakin. Vain pari poniyksilöä jäi kokonaan näkemättä.

Askellajiluokka on hiukan esteitä suositumpi: 4-vuotiaita oli askellajeissa 7 ja esteillä 5.

Askellajichampionit poseeraamassa.
En ottanut muita champion-poseerauksia, koska a) en ollut lauantaina tarpeeksi pitkään paikalla ja b) sunnuntaina enimmäkseen satoi c) ei ollut pakko. 

Kivaa oli kuten aina!  

Tänä vuonna ilahdutti erityisesti se, että mikään poni ei jäänyt mieleen huonosta käytöksestä. Luonnepuolta saattoi siis hyvinkin kuvailla laatu-sanalla. Toki siellä yksi esim. poistui kouluradalta omatoimisesti ja toinen oli aiheuttaa kolarin, kun esteverryttelyssä pysähtyi tulpaksi heti esteen ylitettyään. Mutta kuka näitä pikkukommelluksia nuorten kanssa laskee.

Wpb-ruuna Goldriver Rhytmic Reynold oli 4-vuotiaiden esteluokan voittaja ja askellajiluokan toinen, ratsastajana Aada Lätti.

WD-ruuna Goldriver Wild Sky, 4-vuotiaiden askellajiluokan neljäs ja esteluokan viides. Ratsastaja Eveliina Havinen.

SRP-ruuna TR Magic Velvet, 4-vuotiaiden askellajien kolmas ja esteiden toinen. Ratsastaja Liisa Sassi-Päkkilä. 

Laatua oli nähtävissä myös ponien valmistelu- ja esitysosastolla.

Kun ensimmäinen 4-vuotiaiden ponien askellajiverryttely alkoi, ponitädillä loksahti leuka. Neljästä ponista kolme (kuvat yllä) oli aivan älyttömän hienoja.

Kuka tahansa niistä olisi voinut voittaa enkä kyennyt sanomaan, mikä niistä oli suosikkini. Mutta eivätpä pystyneet tuomaritkaan niiden välille kovin suuria piste-eroja rakentamaan: kahdella oli askellajipistemääränä 8,267 ja yhdellä 8,200! 

Ratsuponi Minion Verde ja Anna Kärkkäinen. 

4-vuotiaissa suosikkini oli kyllä poni, jota kuolasin jo sen saapuessa rakennearvosteluun. Ja, vähemmän yllättävästi, se loisti myös askellajikokeessa. Ponin laadun lisäksi tähän vaikutti vahvasti se, että selässä istui Anna Kärkkäinen. Kyseinen poni olikin sekä 4-vuotiaiden voittaja että askellajichampion, ratsuponi Minion Verde.

Sekään ei muuten mitään kovin suurta kaulaa seuraaviin rykäissyt: askellajipisteet 8,400 ja yhteiskeskiarvo 8,342, kun kakkosella oli jälkimmäinen 8,226.

Mikä poni! Ja, kiintoisa yksityiskohta, askellajichampion oli toista vuotta putkeen voikko, mikä lisäilahduttaa värin ihailijaa.

WM-ruuna Southern Scallawag ja Krista Nieminen, esteillä 5-vuotiaiden voitto ja championaatti sekä askellajeissa ikäluokan kakkossija.

Esteistähän en niin paljon ymmärrä, mutta siellä ilahdutti suuresti welsh-voitto. Eikä ihan mikä vaan welsh, vaan pienin malli eli mountain-ruuna Southern Scallawag, jolla ratsasti Krista Nieminen.

Kuulostaako tutulta? Ehkä siksi, että viime vuonna askellajit voitti welsh mountain -ruuna, jolla ratsasti Krista Nieminen. 

Montakohan ponia Krista on luotsannut Laatuponi-championiksi tai vähintään luokkavoittoon? Äkkiä tulee mieleen ainakin kolme championaattia ja lisäksi ainakin jokunen luokkavoitto. Myös Anna Kärkkäisellä taitaa olla näitä aika monta.

4-vuotias shettisori Sammalisen Konstantin ja Raisa Takkinen.

Eipä muuten unohdeta ajoponeja. Siellä voittaja mielestäni erottui aivan ylivoimaisesti muista, ja kyllä sen pisteetkin olivat hienot: askellajeista 8,5, kokonaiskeskiarvo 8,488. Kyseessähän oli jalostusori Sammalisen Konstantin, joka liikkui todella hienosti ja tasapainoisesti.

Tässäkin voi kysyä, montakohan championaattia Sammalisen-poneille nimittäin on mennyt näissä karkeloissa. Aika monta!

5-vuotiaiden askellajiluokan voittaja, C-welsh-tamma Cloudberry Swarovski ja Henna Tammi.

Jälleen kerran onnistunut ponitapahtuma ja kisan nimen mukaisia poneja! Yhtään huonoa ponia ei siellä näkynyt ja tunnelma oli hyvä, kuten aina. Eikä voi mitenkään olla hehkuttamatta sitä, että Aulangolla homma aina toimii.

5-vuotias vuonohevostamma Karla Kaptain ja Katri Malin.

5-vuotias c-welsh-tamma Mogårdens Ruby ja Hanna-Leena Ohtonen.

4-vuotias shettis Muffin ja Emmi Manninen.

Tähän päivitykseen valkkasin kuvia voittajista ja loput vähän onnistumisen perusteella. Ensi vuonna taas uusi yritys!

Tämän vuoden kaikki tulokset löytyvät muuten täältä.

Aiemmat laatuponiraportit:
2018
2017
2016
2015

"Hevosta ei voi pakottaa"

Luin Helsingin Sanomista Patrik Kittelin haastattelun. Juttu oli hyvä ja nostan hattua herralle. Hienoa nähdä ammattilainen, joka myöntää virheensä ja kykenee muuttamaan toimintaansa! Soisi muidenkin ottavan mallia.

Mutta piti se Kittelinkin päästää suustaan klassinen lause, jota hevosurheilussa jatkuvasti toistellaan oman toiminnan oikeuttamiseksi. "Hevosta ei voi pakottaa",  tai Kittelin muotoiluna "yhtään hevosta ei voi pakottaa huippukouluratsastukseen, jos ne eivät sitä halua".

Myönnän, että tämä usein eri muodoissa toistuva väite osuu minussa jonkinlaiseen hermokipupisteeseen ja kiihdyn joka kerta.

Onko Kittel siis sitä mieltä, että hänen hevosensa itse halusi liikkua rollkurissa siinä määrin tukalassa tilassa, että kieli sinertyi? Menneinä aikoina hevosia on jopa kuollut ikeensä ääreen - ihanko vapaaehtoisesti punnersivat niin kovasti, että henki lähti? (Edit.jälkimmäinen ei toki liity kouluratsastukseen, ainakaan tietääkseni.)

Kuvan poneja ei ole pakotettu poseeraamaan, tai ainakaan kovin paljon.

"Hevosta ei voi pakottaa" on pelkkää valkopesua ja vastuun välttelyä. Se on tapa välttää oman toiminnan eettinen pohdinta.

Hevosta todellakin VOI PAKOTTAA ja useimpia hevosia vieläpä erittäin helposti. Itse asiassa harvaa eläintä on niin helppo pakottaa kuin hevosta. Tai ainakin harvan eläimen pakottamista on ihmisen niin helppo perustella itselleen kuin hevosen, koska hevonen ei ilmaise epämukavuuttaan esimerkiksi uikuttamalla.

No, toki on niitäkin hevosia, joita ei voi pakottaa ainakaan ilman henkilövahinkoja.

Itsekin olen tavannut yhden sellaisen. Onnea vaan sille, joka yrittää pakottaa Albertia! Sen kanssa on pitänyt mennä pitkää tietä joka asiassa jo ihan siksi, että pakottamistaktiikalla olisi tullut vammoja joko sille tai minulle tai mahdollisesti molemmille. Silti jopa Albertia pystyy pakottamaan tilanteissa, joissa sen kieltäytymisen taustalla ei ole pelko/ahdistus vaan "en halua" tai "en jaksa".

Jos minä harrastelijana pystyn pakottamaan useimpia hevosia ja vielä ilman erityisen kovia välineitä, on vaikea kuvitella että ammattilainen ei osaisi pakottaa vielä huomattavasti tehokkaammin.

Yritäpä pakottaa!

Pakottaminen ei tarkoita pelkästään väkivaltaa, vaikka joskus sitäkin. Arkipäiväinen pakottaminen on paljon lievempää ja varmaan harmittomampaakin kuin piiskaaminen esteen yli tai vetäminen kankikuolaimella linkkuun.

Pakottamista on minusta sellainen tekeminen, joissa hevoselle ei anneta kuin yksi sen mielestä enemmän tai vähemmän epämiellyttävä vaihtoehto. Esimerkiksi jos hevonen ei halua kuolaimia ja ne puetaan sille siitä huolimatta.

En tässä nyt väitä esimerkiksi, että kaikki huippukouluratsastus olisi hevosen pakottamista. Enkä edes pyri tuomitsemaan kaikkia, jotka joskus hevosta pakottavat. En osaa itsekään toimia hevosten kanssa sataprosenttisen pakotteitta, vaikka toki pääsääntöisesti pyrinkin kouluttamaan ne niin, ettei pakkoa tarvitsisi.

Mitä siis ajan takaa? No ihan sitä, että jos päätyy pakottamaan hevosta, pitäisi tiedostaa ja myöntää niin tekevänsä sekä miettiä, haluaako juuri kyseisessä tilanteessa pakottaa, eikä ummistaa silmiään ajattelemalla, että eihän hevonen tätä tekisi, jos se ei itse haluaisi. Koska ei se aina halua. Ja silti suostuu jopa itseään vahingoittavaan toimintaan, koska se on nöyrä ja konflikteja välttelevä eläin.

Vaikka en tuomitse kaikkea pakottamista niin minusta hevosmaailma ei olisi yhtään huonompi paikka, jos iso osa pakottamisesta korvattaisiin kouluttamisella. Kouluttamisessahan on pohjimmiltaan kyse siitä, että sen jälkeen hevonen tosiaan haluaa samaa mitä ihminenkin. 

Iloitsen, että myös Patrik Kittel on siirtynyt tähän suuntaan, sillä kun tunnetut ammattilaiset muuttavat toimintaansa, harrastajat todennäköisesti seuraavat perässä.