Laser vissiin oikeasti toimii (arvenhoitoa)

Vaikka syvä haava paranisi pinnalta katsoen ihan ok ilman sen kummempaa huolenpitoa, hevosen sisällä hoitamaton arpi on aika karu näky.

Tämä selvisi taannoisessa Horse & Rider in Motion -tapahtumassa, kun faskioista luennoinut (eläin)fysioterapeutti Tuulia Luomala näytti kuvan sellaisesta. Kuva oli tietystikin ruumiinavauksesta.

Vähän kuin olisi paikattu kankaasta reikä kursimalla reunat yhteen mytyksi. Jos vielä kuvittelee, että se paikattu kangas olisi vaikka joustavissa trikoohousuissa, ymmärtää, että kyse ei ole pelkästään kauneusvirheestä. Se kinnaa. (Kangasvertaus on omani eikä Luomalan.)

Isot haavat kannattaisikin Luomalan mukaan hoitaa huolella eikä vain tikata umpeen.

Luomalalla ei ollut kuvatodisteita hoitamastaan haavasta verrattuna hoitamattomaan, koska olisi kuulemma ikävää ensin hoitaa hevonen kuntoon ja sitten tappaa se ruumiinavausta varten. Joudumme siis luottamaan hänen sanaansa hoidon eduista.

Kun tuolloin otin asian puheeksi oman hierojani kanssa, hän innostui keskustelunavauksesta kovin. Oli iloinen siitä, että hevospuolella puhutaan tällaisesta, kun ei siitä ihmispuolellakaan kuulemma liikaa tajuta. Hän korosti, että esimerkiksi pienikin leikkaushaava on lävistetyille kudoksille iso trauma, joka voi vaikuttaa yllättävän laajasti ja aiheuttaa kipuakin.

Tässä keskustelussa hierojani vannotti: kun Albert ruunataan, muista sitten hoitaa sitä haavaa. Hieroskelet sitä tällä lailla sormenpäillä, hän demonstroi. Hyvin kevyesti siis. Sillä lailla kuulemma verenkierto reipastuu (tai jotain) ja arpikudos jää pehmeämmäksi.

No, toiminko niin kuin minua oli neuvottu? Kyllä ja ei. Toimin, mutta myöhään.

Kun kaikelta muulta poninhoitokuormitukseltani heräsin arpikudosta minimoimaan, leikkauksesta oli jo neljä viikkoa ja siinä vaiheessahan haava ei enää muuta ollutkaan kuin arpikudosta. 

Vaikka Albertin ruunaushaava on ulkoisesti näyttänyt erittäin siistiltä, sormilla tunnustellen siinä tuntui kovia palluroita, isompi oli vähän hernettä pienempi. Tulkitsin ne mahdollisesti jonkin sortin kiinnikkeiksi, ja kiinnikkeethän ovat paha. Varsan happamista reaktioista päätellen pallurat saattoivat olla vähän kipeitäkin. Ei hjuva. (Edit. eläinlääkärin mukaan pallurat ovat todennäköisesti tikkauslangan sidoksia, joiden ympärille on pakkautunut kudosta. Muun käynnin yhteydessä on siis nyt munapussitkin kopeloitu.) 

Tältä se näyttää. 

Jonkin aikaa ahdistutti, että olenko (taas) pilannut varsani mahdollisuudet normaaliin elämään. Sitten muistin, että on olemassa myös laite, jolla paranemismahdollisuuksia voidaan parantaa. Laser! Sellaisellahan Albertin polviakin hoivattiin moneen otteeseen, kun se keväällä kuperkeikkasi trailerin etupuomin yli. 

Kysyin entiseltä tallikaverilta, joka sattuu olemaan hevoshieroja, onko laserista enää näin vanhan arven kanssa apua. Sain rohkaisevan vastauksen. Kaverin oma laser kuitenkin kuulemma on niin heikkotehoinen, että sillä olisi pitänyt osoitella Albertin tyhjennettyjä munapusseja päivittäin.

Jo ennen kuin kaveri ehti kertoa, että hän voisi vuokrata laitettaan, olin jo tekstannut varsaa keväällä hoitaneelle hierojalle. Tämä järjestikin meille audienssin jo kahden päivän päähän eli menneelle keskiviikolle.

Pikkutarhassa on tylsääää...

Puolisen tuntia surrausta ja se oli siinä. Albertkaan ei pannut kovin pahakseen, vaikka aluksi toki tunsi epäluuloa genitaalialueensa koskettelua kohtaan. 

Pitääkö hoitaa toisen kerran, kysyin. Kuulemma riippuu siitä, miltä tilanne vaikuttaa.

Itsekseni pohdin, mistä tiedän, onko tarvetta. Seuraavana päivänä arpea sormeillessani tiesin vastauksen. En enää erottanut kovia palluroita. Muutenkin alue tuntui pehmenneen. Sama pehmeys on jatkunut sen jälkeenkin.

Hämmästyttävää! En todellakaan odottanut näin isoa välitöntä muutosta. Laser vissiin ihan oikeasti toimii.