Ohi on!

Onko ehkä koskaan noin puolitoista kuukautta tuntunut niin pitkältä kuin puolitoista viime kuukautta? Tuskin!

Albertin seitsemän viikon ja jokusen päivän mittainen pikkutarhailu on tuntunut vähintään seitsemältä kuukaudelta. Mutta nyt piinaviikot ovat ohi, jos ei tule takapakkeja. Olisipa kerrankin sen verran tuuria, että tämä olisi nyt tässä.

Ja kyllähän vapauden koittamisen kunniaksi kirmailtiinkin. Vähän hirvitti, että onkohan nyt ihan hyvä laukkailla pitkän levon jälkeen. Vaan yritäpä selittää tällaista puolitoistavuotiaalle, joka ei tiettävästi ymmärrä suomea paria sanaa enempää.

Albertin menoa katsoessa tulee jostain syystä sellainen olo, että jos kaikki menee hyvin niin siitä voi tulla aika päheä ratsu. 

Eläinlääkärin mukaan kuitenkin jo kuuden viikon päästä leikkauksesta olisi saanut päästää varsan isoon tarhaan. Eiköhän hän ymmärtänyt ohjetta antaessaan, että siinä kohtaa saattaa varsaa vähän riemastuttaa.

Sentään olin sen verran fiksu, että en laittanut toipilasta kylmiltään meidän mittapuumme mukaiseen "isoon tarhaan". Sen sijaan lykkäsin varsan sunnuntaina emänsä kanssa sellaiseen vähän keskiverrompaan "isoon tarhaan" eli tilaan, jossa koko aidan näkee samoilta sijoilta.

Lapsensa ystäväksi valikoitunut äitiponi sentään kerrankin ei heittänyt bensaa liekkeihin, vaan keskittyi korostetun rauhallisesti olennaiseen. Heinäruokinnan ajoittaminen Albertin elintilan laajennukselle oli strateginen veto, mutta ei tainnut juuri vaikuttaa itse varsan liikehdintään.

Askeleen keveys välittyy kuvasta kivasti.

Kuten aiemmin olen todennut, piinaviikkojen aikana Albert on ollut ainoa, jota poikkeusjärjestelyt eivät ole erityisemmin piinanneet. 

On kuitenkin myönnettävä, että sairaustarhailun tarkoitus ei välttämättä ole ihan kaikilta osin täyttynyt.

Ajatuksenahan on ollut, että varsa ei riekkuisi. Mutta luulenpa, että ei ole niin pientä tarhaa, etteikö omasta mielestään täysin terve varsa vähän siellä mahtuisi ilakoimaan. (Samalla on voinut havaita, että aiemmin - mitä ilmeisimmin irtopalojen vuoksi - kadonnut jousto on palannut Albertin raviin.)

Isommassa tarhassa on enemmän muitakin harrastusmahdollisuuksia kuin vain liikuntaa.

Myös lääkärin määräämät talutuskävelyt ovat jo pitkään menneet siinä määrin extremeurheilun puolelle, että en ole ensimmäisen toipilasviikon jälkeen taluttanut Albertia ollenkaan ilman kypärää. (Turvallisuus ennen kaikkea, vaikka Albertin ilmassa viihtyneet etuset eivät minua päin olekaan huitoneet.)

Ja, myönnetään, että muutamana viime päivänä en ole kävelyttänytkään. En sen jälkeen kun varsa yhdellä kävelyllä oli erittäin lähellä tempoa itsensä irti, toisena päivänä laskeutui neliraajaloikasta jalkani päälle ja siitä pari päivää myöhemmin rynnisti säikähtäessään ylitseni niin, että polvi oli pari päivää turvoksissa.

En ole edes laskenut, montako kertaa varsa on onnistunut kaatamaan itsensä. (Eikä muuten ole yhdestäkään kerrasta oppinut mitään, tai edes vähäsen säikähtänyt.)

Alkoi tuntua siltä, että tällainen "käveleminen" ei välttämättä edistä kummankaan osapuolen terveyttä.

Ihme kyllä ainakaan omaan terveyteeni kohdistuneissa talutusvälikohtauksissa ei oletettavasti mennyt mitään rikki, vaikka lintatun jalkapöydän suojana oli ainoastaan tavallinen lenkkitossu eikä polveakaan tietysti mikään haarniska peittänyt. Polvessa on kyllä mustelma, mutta ei enää kipua. Joskus on matkassa hyvääkin tuuria. 

Kuva hämää, Albert on oikeasti selvästi Ruusaa isompi. Pitää yrittää jossain vaiheessa saada ne kunnolla samaan kuvaan.

En ole huolissani siitä, että puolitoistavuotias leikkii puolentoista kuukauden seisomisen jälkeen heliumpalloa. Olisin enemmän huolissani, jos se vain lantustaisi lampaana perässä. 

Toki ihmisen päälle ei saisi koskaan tulla. Kävelytykset ovatkin olleet myös hyvä tilaisuus harjoitella sellaisia juttuja kuin taluttajan oman tilan kunnioittaminen ja pysähtyminen silloin kun narunjatkekin pysähtyy. Edistystä on saavutettu, mutta energian ylikuohuvuus on hidastanut oppimista.

Palaamme aihepiirin pariin, kun varsalla on vähän vähemmän patoutunutta liikunnantarvetta.

Tässä ei ole kaaduttu, vaan piehtaroitu.

Voitte varmaan kuvitella, miten onnellinen Albert oli, kun pääsi samaan tarhaan äidin kanssa, ekaa kertaa yli puoleen vuoteen! Vettäkin pitää juoda äidin kanssa yhtä aikaa samasta kiposta. Myös Ruusa on virkistynyt tilanteesta ja on jopa intoutunut leikkimään.

Ponit olivat kahdestaan pari päivää ja palasivat sitten (tänään) normaaliin laumaelämään. Albert solahti porukkaan kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Peukut pystyyn, että sairastarhaa ei enää tarvittaisi.