Miksi lähteä tekemään itselleen ratsua ihan siemenestä lähtien, kun helpommalla ja halvemmalla saisi valmiin ratsun?
Vastaus on itse varsa. Aikaa sitten luin vanhan hevosmiehen haastattelun, jossa mies sanoi hevosen olevan parhaimmillaan ensin ihan tuoreena ja sitten seuraavan kerran vanhana. Voin allekirjoittaa.
Varsa on aina korvat törössä portilla vastassa. Kun emää lääkitsee, varsa haluaa myös näyttää, miten hienosti osaa ottaa lääketuubin suuhun. Kun emälle laittaa riimua, varsakin pyrkii työntämään siihen naamansa.
Vaikka poneista on hirveästi stressiä, Albertin iloisen ilmeen näkeminen sykähdyttää joka kerta. Albertin iloisen naaman varassa jaksoin raahautua läpi viime syksyn sateiden ja sen varassa jaksan nytkin, vaikka väsyttää.
Varsan kanssa edistyskin on silminnähtävämpää, etenkin tällaisen Albertin, joka pitää siedättää jokaiseen asiaan erikseen. Joka päivä kiinnitän huomiota asioihin, jotka olivat vielä vähän aikaa sitten vaikeita ja nyt menevät kuin vettä vaan.
Ensimmäisenä syksynä ajattelin, että Albert ei ikinä totu kuumemittariin pyllyreiässään. Vieläkin sen pitää usein vähän keikuttaa peppua muistuttaakseen, että Albert ei arvosta. Sen verran pysyy kuitenkin paikoillaan, että lämmön saa mitattua tarhassa vapaana (ei tosin vieläkään ilman lahjuksia).
Loimikin oli Albertille pitkään jännä paikka. Nyt seisoo tyynimielisenä paikoillaan tarhassa vapaana, kun yhtään hyssyttelemättä heitän loimen niskaan ja kiinnittelen remmit.
Monessa asiassa Albert on jo emäänsä toimivampi. Ehkä emäkin olisi yhtä hyvä, jos olisin opettanut sen arkikäsittelyyn yhtä huolella kuin varsansa. Ruusan kanssa on ollut helpompi puikahdella oikoteille, kun se ei ole harrastanut yhtä dramaattisia vastalauseita kuin Albert.
Monessa asiassa Albert on jo emäänsä toimivampi. Ehkä emäkin olisi yhtä hyvä, jos olisin opettanut sen arkikäsittelyyn yhtä huolella kuin varsansa. Ruusan kanssa on ollut helpompi puikahdella oikoteille, kun se ei ole harrastanut yhtä dramaattisia vastalauseita kuin Albert.
Albertin kanssa elämä vaatii vaivannäköä, mutta näkeepähän kättensä jäljen. Jos sitä jonakin päivänä pidetään vain helppona hevosena käsittämättä sen eteen tehdyn työn määrää, olen saavuttanut tavoitteeni. Pitäähän ihmisellä tavoitteita olla.
Olet aivan oikeassa ja tuohan on erittäin hyvä ja konkreettinen tavoite! :) Nyt kun harrastaa 7-vuotiaan, kohta 8-vuotiaan kanssa, tuntuu varsa-ajat jo tosi kaukaisilta! Ihanaa miettiä että se 7-vuotias on täysin yhteiskuntakelpoinen ja sille jopa löytyy vararatsastajia aika helposti ;)
VastaaPoistaJoo. Tuosta saa kyllä olla oikeasti ylpeä, että olet onnistunut opettamaan hevosesi niin että se on helppo muidenkin käsitellä! Minulle on tosi tärkeää että ponini olisivat käytännössä kenen tahansa käsiteltävissä.
PoistaTuo mun 3-vuotias nyt ei toki ole sillä lailla enää varsa, mutta yhtäkaikki olen kokenut tosi antoisaksi sen millaista on seurata kun nuori oppii asioita. On tosi palkitsevaa kun pystyy opettamaan jotain, ja tosiaan tuo kun hankaloista asioista tuleekin helppoja ja ne sujuvat ns. itsestään.
VastaaPoistaTodellakin on palkitsevaa! Muistaakseni se oli Heli Hyytiäinen, joka sanoi, että hevonen oppii sitä nopeammin, mitä vähemmän se osaa. Eli siis kun alkaa vaikka nyt ratsukoulutuksen niin hevonen oppii aluksi valtavin harppauksin. Sitten kun se jo osaa enemmän, se etenee hitaammin.
PoistaOman kokemukseni mukaan tämä on totta. Ruusankin ratsukoulutus oli aluksi yhtä juhlaa, kun joka kerta se oli selvästi parempi kuin edellisellä kerralla. Mitä nuorempi varsa, sitä pienemmät asiat ovat isoja asioita.
Varsan kanssa ihanaa on myös ne pienet onnistumiset! Siis se, ettei tarvitse osata vielä itään isoa onnistuakseen vaan sen maailmanmestarifiiliksen saa ihan pikkujutuista! :)
VastaaPoistaTodellakin! Luulen, että tämä on iso syy siihen, miksi tykkään varsojen kanssa puuhastelusta. Saa jatkuvasti iloita edistyksestä. Ja voi tuntea itsensä ihan päteväksi hevosen kouluttajaksi, kun koulutettava menee koko ajan eteenpäin. :D Ratsailla en ihan tätä ole saavuttanut...
Poista