Ammattilaisen säilömiä muistoja meistä

Kun ponini kunto vuosi sitten oli heikoimmillaan ja velloin jo etukäteen lopullisen eron tuskaa, mietin, mitä tarvitsen, kun ponini on poissa. Tarvitsen muistoja. Muistoja meistä yhdessä.

Mikäpä olisi mieluisampi muistojen säilömistapa kuin ammattilaisen ottamat yhteiskuvat? 

Rimma Photographyn olin jo aiemmin bongannut toisesta blogista, jossa kuvat rimmasivat kauniisti vanhan hevosen muistokirjoituksen kanssa. Sellaisia kuvia minäkin haluan laittaa Ruusan muistokirjoitukseen, ajattelin.

Kun muistokirjoituksen tekeminen lykkääntyi (ja toivottavasti se ei tule ajankohtaiseksi vielä aikoihin), kuvat jäivät julkaisematta. Nyt on minusta korkea aika korjata vahinko, sillä näiden ottamisesta on jo noin vuosi aikaa. Yhteensä kuvauspakettiin sisältyi 15 kuvaa, joista valitsin tähän osan.

Rimman etukäteen lähettämissä ohjeissa kehotettiin pukemaan päälle jotain, missä on mukava olla. Joten loogisesti päätin laittaa ilman olkaimia mekon, jota olin käyttänyt aiemmin vain olkaimilla. Ja senkin olin tehnyt viimeksi vuosia aiemmin.

Tilanteessa kävi ilmi, että yläosan täyttämiseen olisi ilman olkaimia tarvittu vähän isompaa kuppikokoa. Jouduin siis kuvausten ajan vähän väliä nostelemaan asuani, jotta homma ei olisi lipsunut K-18-osaston puolelle. 

Poseerausfiilistä kieltämättä laski myös se, että hetkeä ennen sovitun kuvausajan alkua taivaalta alkoi tulla vettä. Viimeisen päälle puunaamani poni kastui ja sitä ketutti. Samaan aikaan yritin rauhoitella koko ajan ahdistuneempaa eläintä ja kannatella valuvaa mekkoa sekä tietysti näyttää siltä kuin minulla olisi kauhean ihanaa, vaikka oikeasti tuntui epätoivoiselta.

Onneksi kuvaaja oli ihanan lämminhenkinen.

Kun sain koevedokset nähtävikseni, olin aivan ällistynyt. Vaikka olin kuvaustilanteessa miettinyt, mahtoiko meistä saada yhtään kunnollista otosta, Rimman kuvissa oli satumainen tunnelma. 

Sitä paitsi juuri ennen kuin kuvaussessio oli ohi, pilvet repesivät ja paljastivat järvellä aivan uskomattoman upean auringonlaskun. 

 

Auringonlaskuisessa rannassa alkoi myös tuntua siltä, että voisimme sittenkin yrittää saada kuvia, joissa istuisin Ruusan selässä. Sellaiset olivat etukäteen toiveissani, mutta kuvausten alkuvaiheessa poni oli niin stressaantunut, että selkäännousu olisi ollut terveysriski.

Kovin kauan en uskaltanut selässä istua rannassakaan, sillä poni pyöri hermostuneena ja minua jännitti olla sen selässä ilman satulaa ja varsinkin ilman kypärää (ennen tätä olin ollut ponin selässä ilman kypärää viimeksi ehkä teininä enkä aio sitä ottaa millään tavalla tavaksi).

Mutta silti tilanteesta tuli kuva, jossa näytämme ihan tyytyväisiltä.

Vaikka ammattilaisen lasku vähän kirpaisikin niin raha ei minusta mennyt hukkaan. Nämä kuvamuistot ovat kullanarvoisia.