Ei enää mikään pikkusintti ja vieroituskuulumiset

Lapset ne kasvaa! Ainakin eräs pieni mustaturkki, joka itse asiassa ei ole enää hirveän pieni. 

Siinä, missä vielä muutama kuukausi sitten ihmettelin Albertin kitukasvuisuutta, nyt mietin, ruokinko sitä liikaa kun tyyppi venyy silmissä. Laskelmieni mukaan lisäsenttejä on viimeksi kuluneen kolmen kuukauden aikana kertynyt lähemmäs 15 (edit. tai ehkä kymmenkunta, joka tapauksessa aika paljon). 

Näyttelyseisonta jättää toivomisen varaa, mutta söpöysaste on korkea. Karva ei ole ihan noin karmea kuin se hikiviilalla hinkkaamisen jälkeen auringossa näyttää. Tässä muuten linkki postaukseen, jonka avauskuva on aika samanlainen.

Albertin pylly ulottuu jo korkeammalle kuin Ruusan ja säkäkorkeus alkaa olla samaa luokkaa. Samat riimutkin menevät molemmille samoilla säädöillä.

Sanotaan, että varsa on 1-vuotiaana 90 prosenttia tulevasta korkeudestaan. Nykyisen säkäkorkeuden mukaan laskettuna Albertin aikuiskorkeus olisi noin 150 cm. Eli aika passeli ratsu tällaiselle hukkapätkälle, vaikka toiveissa olisikin ponikokoon mahtuva mittaustulos. Mutta ei se nyt niin tarkkaa ole, kunhan ei tulisi mitään yli 160-senttistä vonkaletta. Tuskinpa tulee.

Vielä yhdessä 25.3.

Albert on nyt iso poika myös siinä mielessä, että äidinmaito on lopullisesti poistunut sen ruokavaliosta.

Täysvieroitusta on takana viikon verran. Kun ponit olivat tottuneet olemaan yöt erikseen, tarhojen välisen portin pysyminen kiinni myös päivisin ei ollut enää mikään juttu.

On mahdollista, että osa-aikainenkin ero oli kaikkein rankinta ponitädille. Tai ehkä sittenkin isän roolin omaksuneelle setähevoselle, jolla on taipumusta ylitunnollisuuteen. Kun täysvieroitusta oli takana muutama päivä, setähevoinen oli jo sen verran lähellä burn outia, että päädyttiin välillä laittamaan pojat laumaan ja Ruusa siksi aikaa yksin.

Sekoitellaan nyt pakkaa ja etsitään parasta laumabalanssia.

Emäponi 25.3.

Ruusaa järjestely ei tunnu haittaavan, eihän sen nyt tarvitse väistää ketään ja lisäksi se sai käytännössä vapaan heinän. Vapaa heinä johtuu siitä, että Ruusa saa kilpasyöjien puuttuessa aterioida ihan omaan tahtiin. Se säännöstelee annoksensa niin, että tarhassa on heinää koko ajan.

Eilen Ruusaa kyllä alkoi häiritä se, että kaikki potentiaaliset poikaystävät oli erotettu aidalla. Albertin vieroituksen jälkeen emäponille iski nimittäin kunnon horopebakiima. Jokainen viriilin tammahevosen omistaja ymmärtää, mistä puhun. Nyt jopa inhokkiruuna joutuu jatkuvien viettely-yritysten kohteeksi.

Albertilla sen sijaan ei ole ollut mitään hätää. Huutoa kuuluu lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen vie äidin varsan näköpiiristä, tai vaikka jonkun muunkin hevosen.

Ja vielä 25.3. otettu kuva.

Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, luotettavan tutkimustiedon puutteessa vieroitusajankohta ja -tapa valikoituivat vahvalla mutu-tietämyksellä.

Nyt voinee jo sanoa, että mutu oli ihan hyvä ohjenuora.

Olen kovin tyytyväinen siitä, että en vieroittanut vielä puolivuotiasta pikkupoikaa, silloin vieroitus olisi varmasti ollut kivuliaampi. Muutama lisäkuukausi emän helmoissa nimittäin toi Albertille huimasti lisää itsenäisyyttä ja itsevarmuutta. Lisäksi pihattovarsa epäilemättä hyötyi siitä, että sillä oli kylmillä säillä mahdollisuus lämpimään maitoon.

Myös vieroitustavan valinta meni nappiin. Vaikka äiti jäi aidan toiselle puolelle, Albertilla säilyi ihokontakti tuttuun ja turvalliseen aikuiseen. Aidan yli äiti ja poika voivat edelleen hoitaa suhdettaan ja eivätköhän ne pääse vielä silloin tällöin riekkumaankin yhdessä, kunhan Ruusa lakkaa tuottamasta maitoa.

Lopuksi vielä kuva Ruusasta samassa iässä:

Blurrasin handlerin naaman, kun en ole kysynyt, saanko laittaa naamalla. Hän on sikälikin hyvä mittatikku, että olemme samanmittaisia.