Itkisinkö (maastoilu)onnesta?

Otsikosta voi varmaan päätellä, miten meni tädin ja ponin ensimmäinen maasto ihan kaksistaan. Tämä tapahtui maanantaina.

Heti kotiportilla tosin iski todellisuus. Naapurin pihassa oli mies, jolla oli PUNAINEN TAKKI! Tämä sai Ruusan sisäiset hälytyskellot kilkattamaan. Onneksi Ruusa on kuitenkin enempi tutkija- kuin pakenija-tyyppiä, joten pakoreaktio jäi pienimuotoiseen räjähdykseen ihan niillä jalansijoilla.

Tämän jälkeen tepsuteltiin ihan sulassa sovussa samalle metsälenkille kuin aikaisemmalla kahdella maastoratsastuksella. Rimpula oli itse asiassa huomattavasti rauhallisempi kuin hevoskaverin kanssa ja suunnilleen yhtä rauhallinen kuin taluttajan tukemana.

Tämä kuva on sunnuntailta, kun Saija oli meitä saattamassa. Postauksen kuvat on siis ottanut Saija Mustonen.

Lenkin hyväpohjaisemmalla osuudella Ruusan teki mieli edetä vähän käyntiä ripeämmin, ja mikäpä siinä.

Nyt, kun rimpula on ymmärtänyt voivansa myös laukata ratsastajan kanssa, se kovasti mielellään vaihtoi ravin pehmeään laukkaan ihan itse. Tämäkin oli sallittua, sillä poni eteni metsässä rauhalliseen tahtiin ja vailla minkäänlaista pyrkimystä esim. kiitolaukata kotiin.

Toki siinä piti pari pikku pukkiakin vetää, kun ei heti laukannostossa muistanut. Mutta ei pieniä lasketa.

Joskus olen kuullut sanottavan, että nuoret hevoset laukkaavat aluksi kovin vauhdilla. Ei Ruusa. Sen laukka ei ollut rauhallista ravia nopeampaa. Poni eteni lyhyenä ja rauhallisena, silti tarmokkaana.

Suunnilleen tällaista laukkaa mentiin maastossa, Näytän näköjään kamalan isolta, kun poni on niin kasassa. Ja häiritsee myös tuo käsi. 

Yritin kyllä vähän pidentää lenkkiä, mennä reitille, jossa Ruusa ei ennen ole ratsastajaa kantanut. Ruusa olisi tähän ollut hyvinkin suostuvainen, mutta kun olimme parikymmentä metriä edenneet puoliravissa sivuttain (väistöjäkin siis tuli heti tehtyä), totesin, että emme ole vielä valmiit "uusiin" maisemiin.

Tässä vaiheessa ei tunnu järkevältä järkeä pilata hyvää maastofiilistä turhalla tappelulla. Niinpä pysähdyimme, otimme pari askelta käyntiä suunniteltuun suuntaan ja sitten käännyimme kohti kotia. Siihen loppui ponin kiirus!

Menimme sentään pienen pätkän eteenpäin vielä, tallin ohi. Menomatka ravattiin ja takaisin tullessa vähän laukattiinkin.

Niin hallitusti ja hillitysti eteni pieni teiniponi, heti pyynnöstä hidastaen. Annoin sille porkkanaa aina, kun se pyynnöstä pysähtyi. Voi olla myöhemmin hyödyllistä, että poni kokee hidastamisen kannattavaksi.

Punatakkinen mieskin ajoi ohi autollaan, rimpula ohitti auton sivistyneesti käynnissä.

Kun ratsastin 4-vuotiaallani tallin pihaan rentoa käyntiä pitkin ohjin, teki melkein mieli itkeä onnesta. Tyydyin kuitenkin vain silittämään ponin kaulaa.