Maha-keuhkot-jalka

Otsikossa tiivistettynä rimpulan sairaudentilan viimeaikainen kehitys. Maha on vaikuttanut nyt paremmalta, mutta koska Ruusan kipulääkekuuri päättyi vasta keskiviikkona, aiheesta ei ole syytä tehdä turhan suurta numeroa.

Samalla kun mahan tilanne näyttäisi hiukan vähemmän huolestuttavalta, on käynyt tuskallisen selväksi, ettei aurinkoinen sää yhdistettynä paljaaseen peltolaitumeen ole sovelias ympäristö keuhkovammaiselle.

Tai no, oli tämä jo aiemman kokemuksen perusteella tiedossa, mikä olikin suurimpia syitä viedä poni kesä-elokuuksi kesäsiirtolaan. Kesäkodissa nimittäin on sen verran puita, että varjoa on tarjolla koska tahansa. Siellä ponin oli aivan hyvä olla koko viime kesän helteetkin.

Eniveis, vaikka ponin tuoreet hengitysvaikeudet ovatkin ylilämpenemisen syytä, olen katsonut parhaaksi aloittaa pienen kuurin avaavaa astmalääkettä. Jospa siitä olisi edes jotain apua, kunnes poni noin viikon kuluttua pääsee varjoisampiin olosuhteisiin.

Tällaista toimintaa on laitumella harrastettu kaikesta huolimatta yhtenään. Kuva lauantain laitumellelaskusta.

Keskiviikkona vein ponin laitumelta talliin vaahtokylpyyn. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla: talven kurat pois turkista kutittamasta ja paahteessa kuumentuneen rimpulan viilennys. Toimi. Koska talliin jostain syystä ei tullut ollenkaan lämmintä vettä, kuumuudesta puuskutus vaihtui kädenkäänteessä kylmästä tärisemiseksi.

No, siinä rimpulan kuivatellessa ja lämmitellessä fleeceloimen alla tuli mieleen, että hyvään hevosenomistajuuteen kuuluu säännöllinen alakerran tsekkaus. Kolme jalkaa tuntui hyviltä, oli passeli lämpötila, olematon kaviopulssi ja eikä mitään ylimääräistä missään.

Sitten tultiin murheenkryynikinttuun, oikeaan takajalkaan. En näemmä ole turhaan antanut sille tuollaista haukkumanimeä.

Kuvassa näkyy turvotuskohta ja oikein tarkasti katsoen voi huomata turvotuksenkin.
Myös voi huomata sen, miten ohut Ruusan kinttu todella on. Tuon pitäisi kantaa yli 300 kiloa!

Vuohisen jännetuppi oli selvästi täyttynyt. Enemmän kuin viimeksi, jolloin jalan kuntoon saaminen vei kuukausia ja vaati useita eläinlääkärikäyntejä. Ei tämä nykyinenkään turvotus niin paha ole, että silmään pistäisi, jos ei osaisi katsoa, mutta ponitädin käteen se kyllä pistää kipeästi kuin ampiaisen piikki.

Yritin suhtautua pienehköön turvotukseen niin kuin maalaisjärjellä varustetut hevosenomistajat kuuleman mukaan tekevät. Siis yritin jättää sen huomiotta.

Yritin kertoa itselleni, että ponilla on ennenkin ollut melkein yhtä paljon nestettä samassa jalassa melkein samassa kohdassa eikä se kuollut siihen.

Jos on lueskellut tätä blogia yhtään pitemmälle, arvaa varmaan jo, että moinen itserauhoittelun yritys oli tuhoon tuomittu.

Mitä turvotukseen tulee, torstaina mokoma tuntui korkeintaan kasvaneen. Ja eikös myös vasemmassa takajalassa ollut epäilyttävää pehmeyttä. Ei samassa määrin, mutta samallahan senkin kylmää kun vierustoverinkin.

Tänään aamulla kävin uudelleen kylmäämässä. Turvotus oli laskenut kokonaan! Mutta kun tein lähtöä, jalassa tuntui taas jotain ylimääräistä. Ota tuosta nyt sitten selkoa.

Positiivista on, että pehmeys ei ole erityisen lämmin enkä ole ainakaan huomannut epäpuhtautta ponin liikkeissä. Torstainakin laukkasi ihan ketterän näköisesti portille, kun näki minun saapuvan paikalle. Mutta kuten kaikki hevosihmiset tietävät, tämä ei kerro vamman vakavuudesta paljonkaan. Sitäpaitsi poni on tosiaan ollut myös kipulääkkeen vaikutuksen alaisena.

Miksei se voi olla enemmän näin? No, paikallaan pysyminen ei ole ponin luonto. Sen luonto on juosta.

Epäilen mahdollisen vamman syntyneen tiistaina, jolloin eräs hevonen toistaiseksi tuntemattomasta syystä sai aidan alas. Jälki ei ollut kaunista, ei aidoille eikä kintereelle. (Itse saavuin paikalle vasta siinä vaiheessa, kun aidat olivat taas pystyssä ja kintereen nahkakin kursittu kokoon.)

Epäilemättä edellä kuvailtu tapahtuma on ollut myös sivustaseuraajille sen verran kiihdyttävä, että Ruusakin lienee riehaantunut omalla lohkollaan.

Olen jo aikaisemmin päättänyt, että Ruusan jalkavammoja en enää hoida kovin suurella vaivalla. On niin paljon kaikkea muutakin. Tai siis kyllähän minä hoitaa voin, ravata tallilla kylmäämässä ja kiikuttaa eläinlääkärin kopeloitavaksi ja piikeillä tökittäväksi. Mutta en laita ponia sairastarhaan yksinään seisomaan. En varsinkaan silloin, kun kaikki muut nauttivat kesän antimista isoilla laitumilla.

Jos jalat eivät tätä kestä niin sitten ne vain eivät kestä elämää.

Toivotaan nyt kuitenkin, että hälytys olisi tällä kertaa väärä. Tämän varmistumiseen saakka ei muuta kuin kylmäilemisiin (ja toivotaan loppukuuksi viileähköä pilvipoutaa).