Ratsasta selkää, älä päätä ja muuta Science of motion -klinikan antia

Tyhjän sivun kirous ei ehkä koskaan ole niin musertava kuin silloin, kun pitää purkaa sanoiksi Science of Motion -klinikan antia. Viime vuonna sulatteluun meni puoli vuotta ennen kuin sain tekstin julkaistua, tällä kertaa vähän nopeampi tahti. (Jos aihe on täysin uusi, kannattaa lukea edellinen teksti aiheesta, yritän välttää liikaa päällekäisyyttä.)

Science of Motion -mies Jean-Luc Cornille puhui tämänvuotisella klinikallaan pitkälti samaa kuin viime vuonna. Hän luennoi maanantaina 18.5. Granåsassa Inkoossa ja seuraavat kolme päivää valmensi ratsukoita.

Sivumennen sanoen valmennettavat olivat erittäin taitavia ratsastajia, joten heidän kykynsä toteuttaa valmentajan hienosäätöohjeita oli huomattavasti parempi kuin riviratsastajan. Ulospäin ei näkynyt mitään - paitsi muutos hevosessa.

Tällä kertaa pääsin katsomaan myös valmennuksia. Jean-Luc Cornille kävi myös oppilaidensa hevosten selässä tunteakseen, mitä hevosessa todella tapahtuu.

Mullistavin ideahan SOMissa on se, että etujaloille annetaan enemmän painoarvoa kuin ns. perinteisessä lähestymistavassa. Niiden tehtävä on ohjata takajaloista tulevaa energiaa ylöspäin.

Takajalkojen rooli hevosen painon kannattelussa on voimantuotanto. Takajaloissa siis on moottori, etujalat toimivat voimansiirtiminä ohjaten liikettä ylöspäin.

Jos takajaloista tulee etujaloille liikaa painetta, etujalkojen liikkeen jarrutusvaihe pitenee eivätkä etujalat kykene ohjaamaan painoa ylöspäin. Koska takajalat ovat neljä kertaa niin vahvat kuin etujalat, tämä tapahtuu varsin helposti. Silloin hevonen liikkuu etupainoisena ja ennen pitkää tulee ongelmia.

Jos takajalat kerran ovat vahvemmat kuin etujalat, miten etujalat voivat siirtää kaiken niistä tulevan voiman ylöspäin? Ei yksin, vaan yhdessä selkälihasten kanssa.

Kun takajalkojen liike siirtyy selässä ylöspäin, tuloksena on Jean-Luc Cornillen mukaan tasapaino.

Tämän hienon hevosen ongelmana on, että sen takajalat ja selkä eivät ole riittävästi yhteistyössä ja se liikkuu mielellään hyvin syvässä muodossa, kuolaimen alla. Jean-Luc Cornille toisti moneen otteeseen, että luotiviivan taakse painuminen on aina iso virhe, sillä ylipyöreällä kaulalla liikkuva hevonen on aina etupainoinen eikä se pysty kantamaan itseään oikein. 

Hidasta, hidasta

Ratsastusosiosta päällimmäiseksi mieleen jäi hidastus.

Hidastus ei kuitenkaan tarkoita löysyyttä, vaan hevosessa pitää olla edelleen sama energia kuin vauhdikkaammassa menossa. Jos energiataso säilyy samana ja liikkeen nopeutta vähennetään, energian ja liikkeen on suuntauduttava ylöspäin.

Toisin sanoen kun hevosta hidastetaan ilman, että se löysistyy, sen on nostettava selkäänsä.

Kun ravia hidastaa niin, että selkä nousee, ravin liitovaihe pitenee ja raviin tulee useimpien ratsastajien kaipaamaa "nostetta". (Edit: ja ratsastaja ehtii paremmin hallita joka askelta.)

Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että ratsukko jynssää pienenpientä liikettä hamaan loppuun asti, huomautti Jean-Luc Cornille. Hitaan liikkeen tarkoitus on löytää tasapaino. Kun tasapaino on löytynyt, aletaan lisätä liikettä.

Suurin osa tämän postauksen kuvista on Jean-Luc Cornillesta, koska en tiedä, haluaisivatko muut kuviaan julki. Tämä oli kuitenkin pakko laittaa, koska kyseessä on tuttu hevonen. Kuka tunnistaa? Olisin kovin tyytyväinen, jos jonakin päivänä saisin ruunaherran liikkumaan näin...

Vähennä selkärangan rotaatiota

Toinen mieleen jäänyt avain hevosen selän nostamiseksi oli jo viime vuodelta tuttu. Ratsastajan on vähennettävä hevosen selkärangan rotaatiota eli kiertoliikettä. Kun rotaatio vähenee, selkä tuntuu nousevan ja hevonen löytää tasapainonsa.

Hevosen selkäranka ei kuitenkaan ole koskaan suora, vaan siinä on aina rotaatiota johonkin suuntaan. Esimerkiksi oikean takajalan siirtyessä taakse rintaranka kääntyy oikealle. Kun sama takajalka ottaa askeleen eteen, taipuu puolestaan lanneranka aavistuksen vasemmalle.

Suoruus onkin käytävän kaventamista, kuvaili Jean-Luc Cornille. Mainittu käytävä muodostuu ratsastajan avuista. "Sen sijaan, että seuraisimme liikettä, meidän pitää vähentää sitä." On siis hylättävä vanha käsitys selän liikkeen lisäämisestä ("swinging back") ja nimenomaan pyrittävä minimoimaan liike. Hevosen selkäranka ei rakenteensa vuoksi tosiasiallisesti edes pysty liikkumaan kovin paljon.

Miten sitä sivuttaisliikettä sitten vähennetään? Ratsastaja tuntee jaloillaan hevosen kylkiluut, jotka selkärankaan kiinnittyvinä liikkuvat rangan mukana. Tätä liikettä ratsastajan pitää kevyesti vastustaa jaloillaan.

Mutta puristaa ei saa, vaan kyse on pikemminkin lihasjäntevyyden (tonus) lisäämisestä kuin varsinaisesta lihasten jännittämisestä. Mitä vähemmän ratsastaja liikkuu, sitä parempi.

Jokainen hevonen on vino eli sen ranka pyörähtää enemmän toiseen suuntaan, minkä ratsastaja huomaa esimerkiksi huonona taipumisena toiseen suuntaan.

Usein ongelman ydin on vastarotaatio. Tämä tarkoittaa, että okahaarakkeet nojaavat poispäin taivutuksesta. Silloin ratsastajasta tuntuu, että hevosen selkä heittää hänet satulassa ulospäin. Tai voi tuntua siltä kuin hevonen romahtaisi lapansa päälle.

Vaikka muu ranka liikkuu liikkeen mukana, sä'än pitäisi aina olla pystysuorassa, sanoi Jean-Luc Cornille.

Tämä tamma oli hyvin mielenkiintoinen "potilas". Esittelytekstin mukaan nykyinen omistaja on hankkinut sen riskillä projektiksi, ja projektia siinä näytti tosiaan olevankin. Se liikkui maallikonkin silmään täydellisessä epätasapainossa: etujalat eivät liikkuneet juuri lainkaan, takaosa sitten senkin edestä.

Laiska vai kykenemätön?

Vääränlainen rangan rotaatio on Jean Luc Cornillen mukaan monien ontumien ja muiden jalkaongelmien todellinen syy. Hän kertoi saaneensa jopa sädeluuontuman parannettua korjaamalla ongelmien alkuperäisen syyn eli selän vinouden.

Kaikkia hevosia ei Jean-Luc Cornillenkaan mukaan voi parantaa, mutta monet voi.

"What won't work is rest." Levon sijaan ainoa tapa korjata ongelma on jumpata pois alkuperäinen ongelma hevosen liikkumisessa. (Ruusallekin pitäisi varmaan löytää joku Jean-Luc.)

Ongelman löytäminen ja korjaaminen ei ole yksinkertaista, sillä hevonen pyrkii aina ensin suojelemaan ongelmaansa, pysyttelemään tavassa, jonka on omaksunut osaksi itseään. Silloin ihminen helposti lyö hevoseen erilaisia leimoja, kuten "laiska" tai "tottelematon", vaikka kyse on fyysisistä puutteista.

Kurssillakin hevoset kiukuttelivat, kun joutuivat muuttamaan totuttua liikkumistapaansa. Jean-Luc Cornille kehotti pysyttelemään kiukuttelevan hevosen selässä täysin rauhallisena ja mahdollisimman liikkumattomana. Jos ihminen lähtee mukaan hevosen mielipiteenilmaisuihin, kiista ratkeaa siinä. Eikä voittaja silloin suinkaan istu satulan päällä.

Kun hevonen kertoo, että sillä on ongelma, on ihmisen tehtävä analysoida se. Ja vain hevonen voi prosessoida asian ja todella korjata ongelman, sanoi Jean-Luc Cornille.

Miksi kouluratsastus?

Selvästikin hevosilla on paljon ongelmia kantaa ratsastajaa. Mutta onneksi on on kouluratsastus. Sen tarkoitus on olla hevoselle voimistelua, jonka avulla polle oppii uuden, suoremman ja terveellisemmän tavan liikkua ratsastajan alla.

Tähän pyrittiin ratsastustunneilla monenlaisilla sivuttaisliikkeillä. Liikkeet eivät ole niinkään tärkeitä liikkeinä, vaan merkityksellistä on se, mitä ne voivat hevoselle opettaa. Sulkutaivutus esimerkiksi opettaa hevosta taipumaan pohkeen ympäri.

Moni ratsukko sai myös tehdä hyvin pientä ympyrää hyvin hitaassa käynnissä. Kun hevonen tässä alkoi liikkua selkä ylhäällä, valmentaja teetti samaa tehtävää hitaassa ravissa.

Ratsasta selkää, älä päätä

Jotta ratsastaja voi tehdä tämän kaiken, hänen täytyy istua tismalleen istuinluidensa päällä. Ei pakaroiden, vaan istuinluiden. Hartioiden, selän keskipisteen ja kantapäiden pitää olla samassa linjassa. Silloin ratsastajan ylävartalon ei tarvitse hytkyä hevosen liikkeen tahdissa.

Jean-Luc Cornille toisteli, että muoto ei tule kädestä, vaan hevosen takaosasta ja selästä. Itse asiassa hevosen kaulan asennon korjaaminen kädellä vain estää hevosta käyttämästä selkäänsä ja vetää hevosen pois tasapainosta. Kuolaimen alle painunut hevonen on aina etupainoinen.

Minkäänlaista kaulan ylipyöreyttä valmentaja ei sietänyt, vaan komensi ratsastajia korjaamaan matalaan muotoon painuneen hevosen niin, että niska tuli kaulan korkeimmaksi kohdaksi.

Kuvaaja yritti leikkiä taiteellista.

Ratsastajien käsiä Jean-Luc Cornille korjasi sanomalla, että käden on aina pysyttävä edessä, pehmeänä. Ohjasta ei koskaan saa ottaa taaksepäin.

"Feel it in your hand, correct it with your body" eli tunne ongelma käsillä ja korjaa se vartalolla. Hevosen suun kautta ratsastaja voi tuntea, mitä selässä tapahtuu. Ja selkää ei voi korjata kädellä. "When you focus on the body you have much less promblems with the bit." Eli hevosen vartaloon keskittyminen poistaa monet ongelmat, jotka tuntuvat käteen kuolaimen kautta.

Kun hevonen sitten korjaa liikkeensä ratsastajan toiveiden mukaiseksi, on tärkeää palkita se pehmenemällä itse. Mutta rajansa kaikella. Jos pehmentää itseään niin, että "päästää irti", menettää hevosen huomion.

Älä pelkää virheitä

Kun hevosen liikkumista aletaan korjata, se tekee väistämättä virheitä. Kun näin tapahtuu, hevosta ei missään nimessä pidä rankaista, korosti Jean-Luc Cornille. Virhe antaa ratsastajalle mahdollisuuden miettiä, miten pyytää samaa asiaa eri tavalla.

"Don't micromanage, give the horse time to process", sanoi valmentaja moneen otteeseen. Eli ratsastajan ei pidä nipottaa hevoselle pikkujutuista, vaan antaa sille tilaa korjata virheitään. On hevosen tehtävä löytää paikkansa ratsastajan jalkojen ja käsien välissä.

Loppuun vielä lohdutuksen sana tavisratsastajalle: ihmisenkään ei pidä pelätä virheitä eikä ruoskia niistä itseään. "We always do too much. But if you never do too much you never learn."

Huom, teksti on referaatti klinikan annista sellaisena kuin kirjoittaja on sen ymmärtänyt. Jos kiinnostuit aiheesta, kannattaa käydä Science of Motion -nettisivuilla (jotka tosin ovat toivottoman sekavat). SOMilla on myös omat FB-sivut.