Itku lyhyestä ilosta

Kuten tavallista, ilo Ruusan kanssa touhuamisesta oli melko lyhytikäinen.

Rimpulan ratsastukset ovat menneet muuten erinomaisen hyvin, paitsi että viime yrityksellä keskiviikkona poni jännittyi jo satuloinnissa ja kuolainten esittely sai aikaan pakoreaktion. Lienee sanomattakin selvää, että tämä ei varsinaisesti ole se mielentila, jonka haluaisin ponin ratsastukseen liittävän.

Torstaina Ruusalla oli treffit vakkarikopeloijan eli kranio-sakraaliterapeutti-osteopaatin kanssa. Leuan lihakset olivat tavallista kireämmät, mikä epäilemättä on perua kuolaimen aiheuttamasta jännitystilasta rimpularukan pääkopassa.

Hoidon kuluessa juttelin hoitajalle huolistani myös ponin satulaa koskien. On alkanut tuntua, että pari kuukautta sitten ostettu satula ei oikein istu enää. Hätäratkaisuna on käytetty ensin karvaromaania ja sitten takaa kohottavaa geeliä, sillä rimpulan etukehonrakennuksen tuloksena satula on kipannut taakse.

Hoidon päätteeksi tsekattiin nämä molemmat huolenaiheet.

Eipä ihme, että rimpulalla oli kireänä myös lanneselkä. Olin nimittäin näemmä paikantanut Ruusan viimeisen kylkiluun väärin. Satula tulee tuuman verran tämän kriittisen pisteen yli! Toisin sanoen Ruusan satulansija on suunnilleen shettiskokoa, mikä tietysti tarkoittaa entistä toivottomampaa yritystä löytää ratsukon molemmille osapuolille sopiva penkki.

Punainen viiva osoittaa, missä minä luulin viimeisen kylkiluut menevän ja sininen viiva suunnilleen sen, missä kylkiluu itse asiassa menee - voi olla, että sininen viiva on jopa liian lähellä punaista... Olin kyllä huomannut, että ponillani on pitkä lanne, mutta en tajunnut, että se on ihan noin pitkä...

Niisk, minä olen niin kovin tykännyt tästä nykysatulastamme. Jos löytyisi siitä lyhyempi versio niin se voisi uudelleentoppauksella mennä. Ei kellään sattuisi olemaan? Presence Passion on mallin nimi.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Todellinen vuoden hevosenomistaja -fiilis huipentui vielä suuasioilla.

"Ei ihme, ettei poni halua kuolainta", totesi osteopaatti kurkistettuaan Ruusan suuhun. Ponilla oli kieli aivan rakkuloilla! Kyllä saa taas yön unettomina tunteina itseään taputella selkään erinomaisesta ponin hoidosta. Not.

Olihan se mahdollisuus mielessä käynyt, että kuolainongelman ydin löytyy suusta. Mutta kieltä en ollut tullut katsoneeksi. Ja vaikka olisinkin katsonut, olisin todennäköisesti vain pitänyt itseäni entistä vainoharhaisempana. Ponin suun sisäinen maailma on ponitädille nolostuttavan vieras.

Parina päivänä olen nyt kieltä tarkastellut siinä määrin kuin Ruusa on ollut yhteistyöhaluinen, eli aika pikaisilla vilkaisuilla on menty. Kieli on ollut minusta vähemmän punainen, mutta kyllä siinä näyttäisi jotain näppyjä olevan. Ilmeisesti näppyjä ei kuuluisi olla.

Kuva tältä päivältä. Kuvan heikko laatu annettaneen anteeksi ottaen huomioon, miten merkittävän vaikeaa on yhtä aikaa pitää päätään riuhtovan ponin suuta tällä tavalla auki ja ottaa vielä kuvaakin. Mutta tuo iso punainen mötkylä on siis rimpulan kielen sivu. Jotain näppyjä siinä näyttäisi olevan, mutta tilanteen (epä)normaaliutta on vertailuaineiston puuttuessa vaikea arvioida.

Osteopaatti arveli, että kyseessä on jonkinlainen allerginen reaktio. Mille, kas siinä kysymys. Koska oire on suussa, olettaisin että syyllinen on jokin sellainen, johon rimpulan kieli on ollut kosketusyhteydessä. Vaihtoehtoja on tarjolla monipuolinen kattaus kuolaimen materiaalista yrtteihin, laidunruohoon ja psylliumiin.

Pidetään peukkuja, että allergian aiheuttaja ei olisi ainakaan laidunruoho, sillä aika kurja elämä on ponilla, joka ei voi mennä laitumelle.

Osteopaatin kehotuksesta jätin jälleen soittopyynnön rimpulan omalääkärille, jonka ensimmäinen lause takaisin soittaessa oli "Ruusallako on nyt jotain uutta?" Tähän on tultu. Eläinlääkäri arveli, että rimpula on mennyt (laitumella?) hotkimaan jotain väärää kasvia, mikä on aiheuttanut äkillisen reaktion. Mutta jos rakkulat ovat kielessä vielä ensi viikollakin, lienee parasta ottaa niistä koepala.

Ainakaan mihinkään klinikalle ei kyllä oikein nyt huvittaisi lähteä, kun trailerissa on vielä talvirenkaat ja lähes uskollinen peltihevosenikin hyytyi Riihimäelle. On ilmeistä, että se ei palaa. Joten sen sijaan, että veisin äitini äitienpäivälounaalle, veinkin hänen autonsa. Vuoden hevosenomistaja -mitalin lisäksi olisin varsin vahva kandidaatti myös vuoden tytär -palkinnon saajaksi.

No, takaisin ponielämään. Ratsastukset joutuvat taas tauolle määrittelemättömäksi ajaksi. Vaikka uusi satula satumaisesti löytyisi ja jättäisin kuolaimet narikkaan, kielirakkulat voivat kuulemma aiheuttaa kipua.

Voi kuitenkin olla, että joudun kaiken tämän Ruusan suuhun kohdistuneen ikävyyden jälkeen siirtymään kuolaimettomiin suitsiin. Toivottavasti ne ratsailla toimivat paremmin kuin ohjasajossa...

Kuva runsaan viikon takaa. Karvan määrä on sittemmin jo hiukan vähentynyt ja talutin on poistettu laiduntreeneistä.

Sellaista se on, elämä Ruusan kanssa.

Jos nyt jotain positiivista haluaa kuitenkin sanoa, ja tokihan aina kannattaa jättää sokeri pohjalle, niin osteopaattikin kehui Ruusan kohentunutta yleisilmettä. Poni oli yleisesti ottaen entistä vähemmän jumissa ja sen ulkoinen olemus oli kuulemma jopa edellisestä hoitokerrasta huikeasti parantunut.

Niin se vaan on, että Ruusa ei ole näyttänyt näin hyvältä ja hyvinvoivalta sitten 2-vuotiskesän. Se on myös koko ajan täynnä energiaa. Niin että ehkä tässä nyt ei ole vielä grande katastrofia käsissä kuitenkaan. Turvallisinta kuitenkin lienee edellisestä lauseesta vielä alleviivata sana 'ehkä'. Mahdollisesti myös sana 'vielä'.