perjantai 24. tammikuuta 2014

Muistoissa G: aika lähteä

On kulunut jo runsaat 1,5 vuotta siitä, kun Ruusan emä laukkasi vihreämmille laitumille.

Tämän tajuaminen herättää ihmetyksen siitä, että olen elänyt jo niin kauan ilman vanhaa mammaa. Ja toisaalta aika G:n kanssa tuntuu kaukaiselta, melkein kuin unelta.

Muistan hyvin päivän, jona G lähti. Se oli ollut jo pari päivää kovin kipeä. Kun yritin mennä G:n karsinaan, se hyökkäsi minua kohti etukaviot ilmassa, silmät oudosti vilkkuen. Minua pelotti. Tuo villieläin ei ollut minun ponini. Sinä sunnuntaina G oli arvaamaton jopa, kun syöttelin sitä ruoholla.

Tämän kuvan otti siskoni muistaakseni G:n toiseksi viimeisenä päivänä. Lähdön tunnelmaa oli jo ilmassa.

Ponin silmistä heijastui pelkkää ahdistusta. Tallinpitäjäkin sanoi huomanneensa, että G:n silmistä oli jotain sammunut. Oli aika.

Olen kuullut sanottavan, että moni sairas hevonen on ennen lopetusta jotenkin aavistanut kuoleman olevan lähellä ja ollut siksi erityisen rauhallinen. Minusta tuntui, että G:kin aavisti jotain. Mutta rauhallinen se ei ollut, vaan pörhisteli ja huuteli pihalla kuin näyttääkseen, että kyllä vanhassa mammassakin vielä kuuma veri kiertää.

Olin varannut klinikkareissulle mukaan kassillisen leipää. G rakasti leipää. Nyt se saisi syödä niin paljon kuin haluaisi. Mutta ensimmäinen rauhoite alkoi vaikuttaa niin nopeasti, että leivänmurut putoilivat ponin suupielistä lattialle.  

Olin odottanut vähän pidempiä jäähyväisiä, mutta rauhoite veti ponin päätä jo kohti lattiaa. Ja kun turpa oli melkein lattiassa, G huomasi pudottamansa leivänmurut ja ilahtui elämänsä viimeisen kerran. Muistan varmaankin ikuisesti, kuinka G imuroi leivänmurut klinikan lattialta, vaikkei meinannut enää pysyä pystyssä.

G pantiin leikkaussaliin yksin. Olin pelännyt, että G taistelisi hengestään raivokkaasti ja sinkoilisi kauhuissaan pitkin seiniä. Mutta ainoa oven takaa kuulunut ääni tuli siitä, kun G parin minuutin päästä romahti lattialle pitkin pituuttaan. Eikä se enää koskaan liikahtanut, vaikka sen sydän löi vielä pitkään tappavan aineen annostelun jälkeen.

Sain käteeni sakset, koska olin miettinyt jouhien leikkaamista muistoksi. Mutta kun hoitohevoseni F lopetettiin, leikkasin sen harjasta tukon jouhia muistoksi enkä koskaan saanut mielestäni sitä hirveää koloa paksussa harjassa. G:n harja sai jäädä luonnontilaan.

G ja minä ponin toiseksi viimeisenä päivänä. Kuvan otti siskoni. 
G on nyt enkeli, sanoi tallinpitäjän muutaman vuoden ikäinen poika. Kun ajoimme takaisin tallille, G:n siirtyminen täysipäiväiseksi enkeliksi tuntui yhtä aikaa surulliselta ja helpottavalta.

Itse asiassa olin pitkään niin helpottunut, että minulla oli siitä huono omatunto. Rakas ponini oli menettänyt henkensä ja minä olin vain helpottunut. Mutta viimeiset yhteiset ajat olivat tuskallisia. Kiltti ponini oli korvattu lohikäärmeellä, rentouttavat tallikäynnit hampaiden väistelyllä.

Olin helpottunut, koska tiesin, että poniini ei sattuisi enää koskaan.


4 kommenttia:

  1. Voi miten surullinen kirjoitus.. Tuo on juuri se hetki, mitä aina itsekkin pelkää. Kun rakkaista täytyy luopua. Itse olen haudannut kaksi maailman rakkainta hevosta, elämäni ensimmäisen hevosen jonka sain 12 vuotiaana ja joka ilahdutti meitä vain vajaan vuoden, sekä tämän ensimmäiseni siskon, joka oli meillä lähes niin kauan kuin jaksan muistaa ja kuoli vanhana suolisolmun takia lopetettuna omaan pihaan. Ihan menee kylmät väreet kun sitä muistelee. Onneksi nykyisestä kolmenkoplastani 3 v on vanhin, joten ikä meitä tuskin vielä kotvaan erottaa, mutta sitähän ei ikinä tiedä mitä matkanvarrelle on ylempänä suunniteltu..

    VastaaPoista
  2. Koskettava, surullinen ja silti omalla tavallaan kaunis kertomus. Oma ponini, myös G, kuoli vajaa 1,5 vuotta sitten, eli ilmeisesti aika samoihin aikoihin. Tuohon harjajuttuun pystyn niin samaistumaan... Itsekin mietin leikkaisinko jouhia muistoksi mutta en pystynyt. Poni makasi siellä klinikan lattialla niin täydellisen kauniina enkä voinut "pilata" sitä leikkaamalla harjaan koloa.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista. Ennen julkaisua kyllä mietin, onko tämä liian masentava teksti, mutta tuntui, että tämä piti saada ulos.

    Alunperin en halunnut viedä ponia mihinkään lopetettavaksi, sillä se oli laitakammoinen ja tuntui inhottavalta pakottaa se vielä viimeisillä hetkillään traileriin. Myös olisin halunnut lopetuttaa ponin jollain nopeammalla tavalla kuin piikillä, kun olin kuullut niin paljon kauhutarinoita. Mutta lopetusta ei voinut enää pitkittää, joten matka klinikan päivystykseen jäi ainoaksi vaihtoehdoksi.

    Ruusan kanssa toivon, että se saa jonakin päivänä lähteä vähemmän stressaavalla tavalla. Mutta ikinähän näitä ei voi etukäteen tietää.

    VastaaPoista