Hiekkavuori taakse jää

Eilen kävin toistaiseksi viimeistä kertaa katsomassa poniani klinikkasellissään. sillä yhdistelmä nenä-mahaletku ja psyllium-magnesiumsulfaatti on ottanut ainakin erävoiton. Tänään ponin maha nimittäin kuvattiin ja todettiin, että hiekkavuori on tällä erää nitistetty.

Ihan niin hyvä tilanne ei ole, että myös hiekkaröntgenin "kohinasta" (eli ruokaan sitoutuneesta sannasta) olisi päästy. Tädin seuraava kehitystehtävä onkin keksiä jokin konsti saada poni nielemään psylliuminsiemenet vapaaehtoisesti.

Ponille on annettu kehitystehtäväksi etsiä itselleen tervehenkisempiä harrastuksia kuin maan nuoleminen.

Toivelistan kärjessä on tietenkin myös oikea talvi. Sääennustehan on lupaillut sellaista myös meille etelän eläville. Talvi soisi Ruusan sisuskaluille, kavioille ja tädin päänupille kauan kaivatun hengähdyshetken.

Toivotaan parasta ja syötetään psylliumia, vai miten se sanonta menikään.

Totta puhuen taisimme Ruusan kanssa molemmat jo olla kypsiä siihen klinikan pihassa käyskentelyyn. Eilen Ruusakaan ei enää jaksanut ihan joka kierroksella nuuskia aktiivisesti ihan joka nurkkaa.

Ruusa lienee myös helpottunut päästessään jälleen paikkaan, joissa pääosa sen tapaamista ihmisistä ei pyri työntämään jotain ponin nenästä sisään.

Tänäänkin Ruusa oli ilahtunut klinikan vastaanotossa työskentelevän tuttuni tervehdyksestä niin, että oli laskenut päänsä syvälle hänen syliinsä. Kerrankin joku vieras, joka ei ollut siinä lääkintätarkoituksessa vaan vain antaakseen teiniponille sylillisen hellyyttä.

Taidankin tästä lähteä nyt hakemaan sitä ponia. Ruusaa on aina kiva nähdä, mutta laskun kanssa en välittäisi tehdä kovin läheistä tuttavuutta.