Realismi nostaa päätään

Ruusa on ollut viime päivinä kestämättömän ihana. Tänäänkin poni minut nähdessään ensin kiersi tarhan märimmän kohdan ja tuli loppumatkan portille laukkaa. Kun portilta ei sattunutkaan käteeni narua, jouduin toteamaan ponille, että odotas hetki. Palatessani Ruusa odotti portilla ja tervehti höristen.

Tällaista tämä on taas ollut viime päivinä.

Ruusan herttaisuus jotenkin tuntuu nyt vaikeuttavan pohdintojani, sillä realismi on alkanut herätä sisälläni.

Mitä jos Ruusa ei olisikaan juuri minun Ruusani, vaan vaikkapa vain lukisin tätä blogia? Jos joku kaverini kertoisi, että hänellä on tällainen poni, jonka henkitorvi voi rasituksessa mennä kasaan. Mikä olisi minun neuvoni? Aivan kiistatta sanoisin, että päästä irti. On niitä terveitäkin poneja. (Onko tosiaan? Omien kokemusteni perusteella sellaiset tuntuvat suunnilleen yhtä todellisilta kuin yksisarviset.)

Kun poni on oma ja rakas, tilannetta katsoo yhtäkkiä ihan eri perspektiivistä. Tarttuu jokaiseen hentoonkin oljenkorteen ja toivoo, että sen avulla pääsisi nousemaan syvältä suosta. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, onko haluni yrittää kaikkea mahdollista todella rakkautta vai silkkaa itsekkyyttä. Onko todella ponin etu yrittää kaikkea mahdollista, vai onko kyse vain minun kyvyttömyydestäni päästää irti?

Ruusa ja ihana rapsutus.

Olen aina sanonut, että irti päästäminen on sitä oikeaa rakkautta.

Ruusan vika on kiistatta iso. Mikä oikeus minulla on koskaan pyytää siltä fyysisiä ponnisteluja, kun tiedän, että sen on vaikea hengittää?

Riippumatta siitä, mitä lähdettä kaivelen, yksi tärkeimmistä trakeakollapsin hoitokeinoista on liikunnan rajoittaminen. Minun Ruusani kuitenkin rakastaa liikkumista. Se on aina ollut villivarsa. Jos poni ei voi elää onnellisena, mitä järkeä sen on elää ollenkaan? 

Ruusalla on aina energiaa. Kuva otettu 20.4.

Lopettamispäätös olisi helppo tehdä, jos Ruusa olisi jollain tapaa sairaan oloinen. Vaan kun ei se ole. Se on iloinen, suloinen ja riehakas. Jotenkin tyypillistä on, että klinikkareissun jälkeen ponin ei ole edes kuultu köhäisevänkään, paitsi tänään se sitten kerran selvitteli kurkkuaan.

Tallinpitäjä, joka on järki-ihmisiä, totesi, ettei hänkään vielä ponia pois panisi. Sen verran paljon ponissa tuntuu olevan elämää. Jos kokopäivätarhaukseen tottunut Ruusa joutuu pari päivää olemaan paljon sisällä, siitä tulee tikittävä pommi. Kun se sitten pääsee ulos, se ensimmäiset pari tuntia lakkaamatta juoksee ja loikkii.

Voitaneen siis melko suurella varmuudella sanoa, että poni ei tällä hetkellä millään tapaa kärsi ongelmastaan. Itse asiassa ajattelin, että ryhtyisimme taas treenaamaan ohjasajoa. Jos opit Ruusan kanssa jäisivätkin käyttämättä, niistä voi olla minulle itselleni myöhemmin hyötyä.

Mutta vaikka Ruusa nyt tuntuu voivan hyvin, pelkään. Pelkään, että ongelma pahenee. En halua päätyä tilanteeseen, jossa Ruusa on hätälopetettava, koska henkitorvi on painunut pysyvästi tukkoon.

Edelleen etsin epätoivoisesti polkua, jota voisimme Ruusan kanssa tallata yhtä matkaa. Samalla olen jo alkanut valmistautua siihen, että jossain vaiheessa eteen tulee risteys, josta joudumme kääntymään eri suuntiin. Minä ja oma Ruusani.

P.S. Olen selvittänyt, että ponillekin voisi tehdä stentin henkitorveen. Tämän kertoi eräs erinäisten suhteiden kautta tavoitettu tutkija, joka on tehnyt stenttejä ihmisille. Ponin kohdalla ongelmaksi vain muodostuisi materiaalivalinta, sillä pitäisi löytää sellainen, jota ponin keho ei hylkisi. Ihmisillä kuulemma käytetään usein titaania. Ja sehän on tosi halpaa materiaalia. Niin että yksi titaanistentti kokoa pony, kiitos. Mahtaisikohan samalla hinnalla ostaa pari uutta ponia? Olisiko ketään sponsoria tällaiselle tutkimushankkeelle tarjolla?