Vapaampi heinä, pullukampi poni

Nyt, kun Ruusalla ja pomohevosella on ollut vapaa heinä runsaan viikon ajan, on alkanut näyttää siltä, että ei ponilla ainakaan mitään imeytymishäiriötä ole. Koverat kupeet ovat vaihtuneet plussapalloon keskivartalon tienoilla.

Nyt pitää pikemminkin ajaa muuta ruokintaa alas ennen kuin saamme riesaksi vielä elintasosairauksiakin. Poni-ihmisen takaraivossahan aina jyskyttää peikkona huoli kaviokuumeesta, vaikkei Ruusa tähän asti ole vaikuttanut sille kovin alttiilta.

Onnellinen poni ateriansa ääressä.

Vapaa heinä ei toistaiseksi ole parantanut rimpulan mahakipua. Mutta ihan kuin ponin takavatsa ei olisi enää ihan niin tiukalla krampilla kuin aikaisemmin ja ihan kuin takimmaisen vatsan koskemisesta seuraavalla potkulla ei olisi ihan niin huimaa kiihtyvyyttä kuin vielä pari viikkoa sitten.

Tosin parina päivänä poni on äksyillyt jo ihan kylkeen koskiessakin. Tänään sai koskea sinne pahimpaan kipupisteeseenkin, kun lahjoi porkkanalla. Ota tuosta nyt tolkkua.

Todennäköisesti on tehtävä jotain muutakin muutosta kuin seisovan pöydän tarjoaminen, mutta tuntuisi kuin suunta olisi oikea. Ehkä.

Myös Ruusan tarhakaverin omistaja on tyytyväinen hevosensa elintasokummun kehitykseen.

Ja molemmat olemme iloisia siitä, että on koko ajan suurempi todennäköisyys bongata pihattokaksikko sopuisasti saman buffet-pöydän äärestä. Ennen heinänsaannin vapauttamista Ruusalla ei ollut mitään asiaa noin kymmentä metriä lähemmäs pomohevosen eväitä.

Ateriointitahtikin näyttää hidastuneen. Heinää natustellaan hitaasti jauhaen. Välillä heinäkasa toimii myös sänkynä tai sitten käydään pihatossa köllöttämässä uusilla oljilla. Aikaa on myös (erittäin kateellisten) tarhanaapurien kanssa seurusteluun.

Ensimmäisen vapaa heinä -viikon jälkeen 200 kilon paalista oli jäljellä ehkä 30 kiloa. Toisin sanoen kahden hevosen päiväkulutus huiteli ainakin alkuun sellaisessa 25 kilossa per päivä. Ei minusta aivan mahdoton määrä kahdelle kylmäpihaton asukille, jotka vasta totuttelevat ruokailun vapauteen. Etenkin, kun toinen näistä on melkoisen kookas lämminverinen.

Olen aina ollut vapaan heinän ystävä. Jos suinkin vaan hevosen rehunkäyttökyky sen mahdollistaa, kannattaa kokeilla.

Hevonen on kuitenkin siinä määrin tapaeläin, että ainakin alkuun Ruusa ja pomohevonen päivystivät edelleen aidalla heinäruokinta-aikaan. Eivät voineet käsittää, miksei heitä ruokita, vaikka muutkin saavat.

Valitettavasti en ole vielä saanut otettua kunnollisia kuvia rimpulan vatsanseudun uudesta muodosta, mutta ehkäpä piakkoin. Sitä odotellessa on vielä pakko näin jälkikäteen jakaa kuva siitä, miten tallinpitäjä meitä jouluna lahjoi:

Ruusan pipari on yhä koskematon, koska en ole mahakipuiselle uskaltanut sitä syöttää. Ja onhan se nyt nättikin. 

 Ehkä olemme sittenkin olleet ihan kilttejä.

P.S. Olemme miettineet heinän hävikin minimoimista jonkinlaisilla heinälaatikoilla. Yksi lupaava ehdokas voisi olla sellainen muovikuutio, jollaisia kesäisin näkyy laitumien vesipisteinä. Sattuisiko kenelläkään olemaan ylimääräisenä? Otan kiitollisena vastaan myös vinkkejä siitä, mistä kannattaisi lähteä kyselemään. Suunta on siis Länsi-Uusimaa.