Vielä on kesää jäljellä - ja itsehoitoa

Vaikka säiden valtias on välillä yrittänyt muuta väittää, kesä ei ole vielä kokonaan ohi. Tai ainakaan laidunkausi.

"Uuden" lohkon juoksuominaisuudet oli heti (mahan täyttämisen jälkeen) testattava.

Ponille laidunkausi tarkoittaa sitä, että saa syödä vihreää niin paljon kuin napa vetää, parhaassa seurassa.

Kesäkodissa Ruusalla on oikea bestis, sellainen ystävä kuin jokaisella hevosella pitäisi olla. Ystävä, jonka kanssa nyhtää ruohoa turvat vastakkain ja rapsuttaa, kun kutittaa. Ystävä, jonka kanssa juoksennella silkasta juoksemisen ilosta tai vaikka vain seistä kylki kyljessä. Ja on siellä pari muutakin kaveria.

Jos olisi rahaa ja/tai oma talli, kysyisin tätä bestistä ylläpitoon ihan vaan rimpulan ystäväksi. Ja totta puhuen kelpaisi tämä bestistamma ystäväksi minullekin.

Ruusa (syömässä) ja bestis (vahtimassa). Taustalla suomenhevonen.

Ponitädille kesä tarkoittaa lyhentynyttä matkaa oman pikku möhömahan luo - ja samalla vähän niin kuin tallinpitäjän leikkimistä.

Helppohan se on kesällä leikkiä tallinpitäjää. Huolehtii vaan, että hepoilla on vettä - ja nyt syksymmällä lisäheinää. Tsekkaa, että kaikilla hevosilla on jalat kohti maata eikä iho repsota. Sutii vähän aurinkorasvaa vaaleanpunaiseen turpaan, suihkuttelee ötökkäkarkotetta tummiin yksilöihin ja haavasprayta itsensä raapineisiin.

Parasta on se, että saa hoitaa omansa juuri niin kuin tykkää. Olen omatalli-ihminen ilman omaa tallia. Ensimmäisen maailman ongelmia.

Heinä on parasta. Ja ruoho. Alkukaudesta öykkärin elkein hallinnut rimpula huolii nyt samalle heinäkasalle (vaikka vähän happamalla ilmeellä) jopa yksivuotiaan. 

Tallinpitäjän leikkimisestä on seurannut se, että ponitäti on laitumen suosituin henkilö. Useimmiten myös ainoa, mutta suosituin silloinkin ja erityisesti silloin. Kun kerran tulin harvinaisen ponittoman päivän jälkeen taas laitumelle, teiniponi oli ihan että evvk, mutta 1-vuotias suokkineito juoksi iloisena luokse.

Sen jälkeen, kun luonnoneväs alkoi luomulaitumelta olla vähissä ja lisäheinätoimitukset alkoivat, laidunkansansuosioni nousi tähänastiseen huippuunsa. Porukka on juossut luokseni ilosta kiljuen. Melko kirjaimellisesti. Siis silloin, kun seurassani on ollut heinäpaali.

Onneksi ruoho on toisella lohkolla edelleen enimmäkseen vihreää ja kavioeläimet pääsivät sunnuntaina taas runsaamman tuore-evään makuun. Vaikka "uudella" lohkolla vihertää mukavasti, kuivaheinätarjoilua (kasteltuna) on jatkettu.

Myös kaksivuotiaan kanssa ollaan ihan hyvissä väleissä.

Parina ensimmäisenä päivänä raahasin heinää puiden alle, jotta hepoilla olisi mahdollisuus olla sateilla vähän suojassa joutumatta tinkimään ravinnonsaannista. Arvostivatko nelijalkaiset moista vaivannäköä? No eivät. Seuraavana aamuna kasat olivat koskemattomia. Paitsi se yksi, johon oli kakattu.

Mutta ruoholle siirrettyinä samat heinäkasat olivat hevosten mielestä ehkä parasta ikinä. Paitsi että vielä parempaa ikinä on ihan uusi paali. Ikinä ei ole ruokaa saatu.