Superflunssa ja muita kuulumisia

Pannaanpa vähän välillä tällaisia ihan perinteisiä kuulumisia.

Sikäli ei ole mitään uutta auringon alla, että aina joku asia häiritsee keskittymistä olennaiseen eli heppahommeleihin. Yleensä tiellä on työ, mutta nyt on ollut tauti. Vaihtelua on kuitenkin siinä, että tauti on iskenyt ponikon kaksijalkaiseen osapuoleen.

Miten tällaisesta voi olla erossa monta päivää? Huonosti.

Joku superflunssa iski ponitädin kanveesiin oikein huolella, vaikkei ollut edes influenssa. Ensin meni puolet pääsiäislomasta hukkaan (mukaan lukien se sunnuntaityöllä ansaittu ylimääräinen vapaa) ja sitten vielä kolme työpäivääkin. Taitaa jäädä väliin Tampereen Hevosmessutkin.

Yleensä en ole sairas kuin yhden flunssan verran vuodessa, nyt on lenssu vienyt petiin ensin jouluna ja loppiaisena, sitten pääsiäisenä. Yleensä flunssa menee ohi aika tarkkaan kolmessa päivässä, mutta superflunssa äityi kolmantena sairauspäivänä vain kiristämään otettaan tätirukan poskionteloista.

Ruusa on ollut tallinpitäjän huomassa sillä aikaa, kun allekirjoittanut on taistellut paitsi superflunssaa, myös ponivieroitusoireita vastaan. Rankkaa on elämä.

Mutta on se aika käsittämätöntä, miten ihanaa on omaa ponia nähdä monen päivän tauon jälkeen, niin kuin tänään. Hyvä ettei tullut itku silkasta ilosta. Ja sanokaa mitä sanotte, oli ponikin iloinen nähdessään oman ihmisensä. Pakko oli mennä sitä välittömästi rahnuttamaan. Poni nautti huuli pitkänä ja pussaili takaisin.

Tänään oli ponilla huoltopäivä, johon oli raahauduttava, vaikka tauti ja sairausloma sekä jälkimmäisen aiheuttama huono omatunto tallireissusta. Kranio-osteopaatti-Mari vieraili kopeloimassa puolet tallin kopukoista läpi.

Ruusalla oli taas säkä jumissa ja sä'än takia loputkin selästä. Samoin niskakivuista on eläinrukka kärsinyt. Mutta tilanne oli ilmeisen parempi kuin aiemmin. Ensimmäistä kertaa Ruusa myös ymmärsi oman parhaansa. Osasi arvostaa saamaansa huolenpitoa eikä yrittänyt potkia ja purra hoitajaa, vaan auttoi hommissa niiailemalla sopivasti.

Seuraavaa kertaa sovitellaan kalenteriin ehkä sinne touko-kesäkuulle. (Ja siinä sitä muuten onkin sovittelemista.)

Vapaalla heinällä voi tehdä tätäkin - ja tarhakaverilla. Kuva on aika tasan kuukauden takaa - huomaa, että on sitä karvaa kuitenkin aika paljon jo irronnut.

Mutta. Rimpelssin elämässä puhaltavat nyt uudenlaiset, vähän ikävämmät tuulet. Ponista tulee yksineläjä. Ei se nyt tietenkään ypöyksin jää, mutta saman aidan sisältä nujukaveri vaihtaa residenssiä.

Juuri, kun on päästy tarhatyranniasta sopuelämään ja leikkikaveruuteen, loppuu sekin ilo. Sellaista se on, kun saman lauman hevosilla on monta ihmistä ja ihmisillä monia vaikuttimia. (Sanottakoon, että ymmärtääkseni tallinvaihdoksen syy ei ole tyytymättömyys nykyiseen paikkaan.)

On ollut niin hyvä, kun rimpulan ja tarhakaverin sekä molempien omien ihmisten tarpeet ovat olleet yhtenevät. On saatu tiiminä pidettyä vapaata heinää ja muuta sellaista, mikä ei oikeastaan ole kuulunut tallin palveluihin.

Pelottaa, että seuraavaksi tarhakamuksi tulee joku laihislainen. Ruusalle sopii rajoittamaton heinäbuffet, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Myös alati murehtivaisen omistajan henkistä hyvinvointia ponin vapaa heinätarjoilu on merkittävästi parantanut.

Niin tai näin, on mahdollista, että Ruusa on aitauksessaan yksin laidunkauteen saakka. Kun tarhakamu lähtee, talliin jäävät enää kaksi paksua suomenhevosta (ruokintatarpeet varsin erilaiset) ja yksi ilkeä lämminverinen, jonka pompottelulle ei tädin silmäterää alisteta. Etenkään, kun laidunkauden laumaelämään on enää niin lyhyt aika.