lauantai 1. elokuuta 2020

5 asiaa, jotka olen poninomistajuudesta oppinut 10 vuodessa

Tapahtui kesäkuussa vuonna 2010: Erään ikuisen ponitytön suurimmasta haaveesta tuli totta eli ensimmäistä kertaa ikinä nimeni kirjattiin ponin papereissa omistajatietoihin. 

Voisi kuvitella, että elämänmittaisen haaveen toteutumispäivämäärä olisi tatuoitu muistiin pysyvästi, mutta ehkäpä siinä oli sen verran muutakin mietittävää, että tarkka päivämäärä jäi hennon aivosumun peittoon. Muistelisin allekirjoittaneeni kauppakirjan päivää Ruusan isosiskon syntymän jälkeen - mikä tarkoittaisi, että Ruusan synttäri olisi myös poninomistajuuteni vuosipäivä. Siinäpä onkin yhdelle päivälle juhlaa kerrakseen!

Kauppakirjahan kirjoitettiin ponista, joka oli teini-iän ihastukseni ja ainakin 10 vuotta vanhempi kuin olin koskaan kuvitellut ostavani. Se oli kuitenkin rakas jo valmiiksi. (Lue ensiponista ja yhteiselostamme lisää täältä.) Kyseessä oli siis perinteinen sydän aivojen edelle -tilanne.

Tässä sen ensimmäisen ponin jälkeläistöä alenevassa polvessa. Jos ei muuta niin ovathan ne söpöjä! Kävisivät hienosti sellaisiksi paljon puhutuiksi pihakoristeiksi, kun vain olisi piha, jota koristaa. Kuva Leena Kahisaari.






Näin vuosikymmen myöhemmin ymmärrän, miksi työkaverini reaktio poninostouutiseeni aikoinaan oli "otan osaa". 

En voi suositella oman hevosen taikka ponin ostoa kenellekään. Toisaalta en osaa tätä ratkaisua oikein katuakaan. 

Tähän oravanpyörään lähtemistä vasta harkitseville kokosin pienen listan asioista, joita olen tässä 10 vuoden aikana poninomistajuudesta oppinut.

1. Hevosen omistaminen ja ratsastaminen ovat kaksi eri harrastusta
Kun vasta haaveilin ponin omistamisesta, ajattelin aina, että jos olisi oma poni niin saisin ratsastaa niin paljon kuin haluaisin. 

Väärin! En ole ehkä koskaan ratsastanut niin vähän kuin poninomistajana, jos ei lasketa niitä lyhyitä ajanjaksoja, jolloin minulla ei ole ollut hevoskontaktia ollenkaan (näiden kestot lasketaan korkeintaan kuukausissa). Myöskään ei ole ollut koskaan niin vähän aikaa ratsastaa. 

Se, etten juuri ratsasta, johtuu toki pääasiassa siitä, että minulla ei vielä ole ollut tervettä käyttöikäistä ponia. Tämä on tietysti seurausta omista valinnoista eli siitä, että ensimmäiseksi ostin vanhan ja oletettavasti jollain tasolla risan ponin, toisekseen en ole hankkiutunut eroon sairaista ennen kuin on ollut pakko ja kolmannekseen olen kasvattanut kaksi kolmesta ponistani siemenestä asti, mikä ratsastusharrastuksen osalta tarkoittaa vuosien odotusta. 

Jälkimmäinen fakta, eli että ei olisi aikaakaan ratsastaa, tietysti johtuu siitä, että omat ponit on hoidettava, vaikkei pääse selkään.

Joku minua viisaampi on sanonut, että hevosen omistaminen ja ratsastus ovat kaksi eri harrastusta. Kokemusasiantuntijana olen taipuvainen myötäilemään tätä ajatusta. 

Toisenlaisilla valinnoilla ja paremmalla tuurilla toki voisi olla, että hevosenomistajuuteen sisältyisi paljonkin ratsastusta. Mutta on hyvä tiedostaa, että se ei ole automaatio.

Olen minä joskus omalla ponilla ratsastanutkin, todistettavasti. Tässä se ihan ensimmäinen. Huomaatteko poneissani mitään samaa?



2. Hevosen omistaminen on vielä kalliimpaa kuin kuvittelit
Aina, kun jossain somessa joku kysyy, paljonko siihen omaan hevoseen oikein menee rahaa, viestiketjussa joku kertoo, että hänen hevosensa elävät pyhällä hengellä. Että ei mene kuin 50 euroa kuussa per turpa.  

En epäile, että joku jossain voi saadakin pidettyä hevosia lähes ilmaiseksi. Mutta se vaatii suunnilleen sen, että hevoset ovat omassa (valmiiksi maksetussa) pihassa, heinät ja kuivikkeet tulevat lähes ilmaiseksi jostain, kaviot hoidetaan itse, aidat ja muut materiaalit kestävät ikuisesti ja eläinlääkäriä ei tarvita kuin korkeintaan raspaamaan hampaat kerran vuodessa. 

Käytännössä todennäköisyys päätyä tähän hevosenomistajaryhmään ainakaan hevosensa huolella hoitaen ainakaan eteläisessä Suomessa on loton päävoiton luokkaa. 

Meille, joilla ei ole valmiina omaa tallia tai edes pihaa, kulut lähtevät muutamista satasista ja nousevat siitä sitten tilanteen mukaan. 

Edes omassa pihassa pitäminen ei useimmille ole ilmaista. Olen laskeskellut, että omatallihommassa niihin asioihin, joista nyt maksan tallivuokraa, menisi eteläisessä Suomessa sellaiset 100 -  150 euroa hepoa kohti. Jo pelkkä yhden hevosen kuukausiannos laadukasta ostoheinää sekä ja kaupallisesti myytävää kuiviketta maksavat helposti sen satkun verran kuussa. Lisäksi tietysti menisi vielä se pari kolme satkua per poni per kuukausi, minkä nytkin maksan tallivuokran päälle (ks. viime vuoden ponitilinpäätös täältä).

Halvan hevosenpidon lottovoittoa todennäköisempää onkin osua siihen kolme oikein ja lisänumero -ryhmään, jossa pelkkiin eläinlääkärikuluihin menee joka kuukausi enemmän kuin se 50 euroa ja kengittäjääkin tarvitaan vähintään 6 viikon välein plus ehkä irtokengät siinä välissä. 

Kun (huom, se ei ole jos) hevonen sairastuu, lasku on melkeinpä välittömästi kolmenumeroinen. Summa pyörähtää yllättävän helposti nelinumeroiseksikin, eikä siihen tarvita edes mitään varjoainekuvauksia tai leikkauksia. Esimerkiksi Ruusan patellaligamentin eläinlääkärilaskut ym. ovat nyt olleet yhteensä noin 650 euroa, ja vielä ainakin kerran pitää ultrata, todennäköisesti useammankin kerran.

Hevosen omistaminen on elämäntapa, johon olisi oikeasti varaa lähinnä pörssiyhtiöiden toimitusjohtajilla, Hollywood-tähdillä ja diplomi-insinööreillä. 

Käytännössä kuitenkin valtaosa hevosista on ihmisillä, joiden nimiä ei julkaista lehdissä veropäivänä. Tämä tarkoittaa, että vähintäänkin suuri osa hevosenomistajista tinkii kaikesta muusta elämästä. Kampaaja, mikä se on? Uudet vaatteet, ai hevoselleko?

Toivottavasti sinulla, omaa hevosta harkitseva, on säästöjä, koska todennäköisesti tarvitset niitä.

G-poni oli vähän sopivamman kokoinen minulle kuin tyttärensä. Kuvan on ottanut siskoni aika tarkkaan 10 vuotta sitten.

3. Hevosen pitäminen (terveenä) on yllättävän vaikeaa
Vaikka olin harrastanut hevosia jo lähes 20 vuotta ennen ensimmäisen oman hankintaa, omistajaksi tultuani tajusin, että enhän minä tiedä hevosenpidosta hittojakaan.

Kun hoitaa muiden poneja, terveyspulman havaitsemisen jälkeen ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa havaintonsa omistajalle ja homma on sillä selvä. 

Oman ponin kanssa pitäisikin yhtäkkiä tietää, onko vaiva akuuttiosastoa vai kestääkö sitä katsella vähän pidempään. Sitten kun päättää soittaa paikalle ammattiapua, pitäisi tietää, hakeeko sitä eläinlääkäriltä, hierojalta, satulansovittajalta vai kenties henkiparantajalta (usein on hyvä aloittaa ensinmainitusta).

Ja tätä laatuahan on omaponiharrasteessa luvassa yhtenään! Milloin on poni telonut itseään, milloin sillä korventaa masussa. 

Hevosen pitäminen terveenä on kutakuinkin yhtä helppoa kuin lasihevosen säilyttäminen ehjänä läpi peruskoneen linkousohjelman. Hevosen anatomia tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia erilaisiin vikatiloihin.

Jos antaa liian vähän heinää, tulee mahahaava, jos antaa liikaa, tulee metabolia ja kaviokuume. Entäs sitten jalat! Ne voivat mennä rikki noin tuhannella eri tavalla ja ihan missä tahansa tilanteessa - niitä on katkennut ihan hevosen oleillessa yksin tasaisessa tarhassakin, puhumattakaan miten pienestä jänteet voivat paukkua. Vieläkö on tarpeen jatkaa listaa?

Terveenkin hevosen pitäminen terveenä on haaste, ja perussairaan pitäminen oireettomana on jatkuvaa tasapainottelua.

Tässä pelissä ei voi voittaa ja lopulta se kuolee kumminkin.

Albert laitsalla kesäkuussa. Siellä on aika kuvauksellinen maisema. 





4. Hevosen omistaminen on yllättävän stressaavaa
Ks. edellinen kohta.

Ennen kuin ostin oman ponin ja vähän sen jälkeenkin kävin sellaisella tallilla, jonka omistaja oli äärimmäisen tarkka monista asioista. Hän oli mestari näkemään vaaroja joka paikassa, maalaili aina erilaisia kauhuskenaarioita, joita seuraisi, jos tekisimme tavalla x tai y. 

Ajattelin aina, että itse en olisi kyllä noin hysteerinen. No en olekaan, olen todennäköisesti vielä pahempi. 

Kun poni on oma, riskejä alkaa nähdä vähän eri kulmasta. Jonkun muun suorittama viaton maastolenkki kallisarvoisella ponilla muuttuu helposti raatteentieksi. Mitä jos... -skenaarioiden potentiaali on loppumaton, kun sille tielle lähtee.

Puhumattakaan ns. hiljaisista signaaleista, että kaikki ei ehkä ole hyvin. Kun ponin oppii tuntemaan, ei tarvita kuin tavallista apeampi ilme ja on varmaa, että huoli alkaa käyttää pääkoppaa ralliratana. Tallipaikan vaihdostilanne se vasta sisältääkin epävarmuustekijöitä.  

Vaikka olen taipuvainen murehtimaan, ennen oman ponin ostamista en jostain syystä koskaan osannut odottaa sellaista mahdollisuutta, että omaponeilu voisi olla rentoutuksen sijaan stressin lähde. 

Mutta muste oli tuskin ehtinyt kuivua kauppakirjassa, kun sain ensimmäisen paniikin. Apua, olen sataprosenttisesti vastuussa! Mitä jos en osaakaan hoitaa sitä? Mitä jos se kuolee käsissäni? Teinkö juuri elämäni virheen? 

Kaipa tämä on persoonakysymys. Heikolla hermorakenteella varustetulle omaponiharrastus tarkoittaa helposti unettomia öitä. 



5. Poninomistajuus on ihanaa
Edellisten kohtien jälkeen tämä väliotsikko voi tuntua yllättävältä.

Kieltämättä aika usein mietin, miten paljon helpompi poniharrastus olisi, jos vain kävisi ratsastelemassa muiden poneilla. Muillakin on nimittäin tosi mukavia poneja ja hevosia, jopa sellaisia taruolentoja kuin terveitä! 

Mutta en ehkä enää osaisi olla ilman omaa ponia. Jos joutuisin luopumaan nykyisistä, olisin aika äkkiä selailemassa myyntiponeja.

Oma tupa, oma lupa, sanotaan. Sanonta toimisi myös korvaamalla tupa-sana ponilla, paitsi että sitten se ei enää rimmaisi. Mutta silti, oma on aina oma! 

On ihanaa, kun saa itse päättää, missä ponit asuvat, mitä ja miten niiden kanssa touhuaa sekä sen, kuka muu niiden kanssa toimii ja miten. Omilleen voi hankkia sellaiset varusteet kuin haluaa ja ongelman havaitessaan sen voi itse ratkaista niin kuin parhaaksi näkee. Ja niin edespäin. 

Teini-iän katkerat hoitoponinmenetykset ja sen jälkeenkin tapahtuneet lainaratsujen omistajien suunnitelmanmuutokset ovat opettaneet, että kun poni ei ole oma, se voi lähteä koska vain. Kun poni on oma, yhteiselo sen kanssa jatkuu niin kauan kuin itse haluaa tai kuolo ponin korjaa (tai kunnes rahat loppuvat). 

En ole teini-iän jälkeen kiintynyt muiden omistamiin eläimiin kovin syvällisesti, vaikka olenkin monesta bonuskaverista kovasti tykännyt. Omat sen sijaan ovat käsittämättömän rakkaita molemmat, tai kaikki. On ihanaa huomata, että minäkin olen niille merkityksellinen, ehkä jopa tärkeä. 

Ja kun oman ponin kanssa on hyvä päivä, mikään ei ole niin hyvä päivä kuin se.

Kuva Leena Kahisaari


---

Väitän, että näiden 10 vuoden aikana minusta on tullut aika paljon parempi hevosenomistaja ja ylipäätään parempi hevosihminen. Jopa jollain tapaa parempi ratsastaja, vaikka sitä ei ehkä ulospäin juuri näe. 

Olen jopa onnistunut vähän relaamaan eli en enää ihan jokaisesta kolhusta vakuutu, että kuolo korjaa ponin enkä enää kutsu jokaisesta pikkujutusta eläinlääkäriä. (Vain joka toisesta.) 

Olin jo 10 vuotta sitten kiinnostunut lempeämmästä otteesta hevosteluun ja operantimmasta koulutustavasta. 10 vuodessa olen kuitenkin ottanut aimoharppauksen kohti tätä kiinnostuksen kohdetta. En ole vieläkään sillä tasolla kuin haluaisin ja aika usein palaa edelleen hermokin ikävin seurauksin, mutta Albert on jo saanut nauttia paljon reilummasta kohtelusta kuin G tai Ruusa. 

Kehityksestä kiitos kuuluu pääasiassa omille poneilleni -  kaikesta vaivasta, stressistä ja murheesta huolimatta ne ovat maailman paras kolmikko. Terveisiä vain sinne pilven päälle, G, sinua ja antamiasi oppeja ei ole unohdettu. 

P.S. Kirjasin ylös poninomistajuudesta oppimaani jo seitsemän vuotta sitten, ja näköjään oppien sisältö ei ole muuttunut vaan ainoastaan laajentunut ja syventynyt.   
 

12 kommenttia:

  1. Onnea kymmenestä vuodesta! Minulla tulee ensi vuonna jo 30 vuotta täyteen, voi kauheaa! Allekirjoitan kyllä aika lailla kaikki kohdat, edelleen kuitenkin myös sen ihanuuden. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Aikamoinen aika tuo 30 vuotta. 30 vuotta sitten minä vasta aloittelin alkeiskurssia. Aivan hullu tapa elää, mutta jotenkin niin koukuttava!

      Poista
  2. Onnea 10 vuodesta! Minulla tulee täyteen 20 vuotta, huijui! Tosin siihen mahtuu myös puoli vuotta hevosettomuutta joten voiko sitä nyt ihan samaan tapaan huomioida. :D
    Tuttua on kovin moni asia noista, myös se yksin tasaisessa tarhassa murtunut jalka.. mutta samaa mieltä olen, on se hevosenomistajuus niin ihanaa että ei sitä varmaan osaisi olla ilman omaa heppakaveria. Sinulla on sama tilanne kuin itselläni - kun on ihan varsasta asti ollut hevonen niin sen kanssa on oikein erityislaatuinen side, ja hevosen tunnearvo on ihan mittaamaton. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Melkoinen taival tuo 20 vuotta!

      Tässä 10 vuodessakin on ehtinyt huomata, että hevosten kanssa mikä tahansa on mahdollista eikä kaikkeen voi mitenkään varautua. Varsinkin Ruusan kanssa tuntuu olevan niin, että vaikka sen käärisi kuplamuoviin niin se varmaan kompastuisi muoviin ja rikkoisi itsensä niin. :P

      Ja kyllä, omakasvatin tunnearvo on mittaamaton. En tiedä, olisiko sellaista rahasummaa, että omistani luopuisin - ehkä, mutta riittäviä summia ei hullukaan niistä tarjoaisi. :D

      Poista
  3. Onnittelut kymmenestä vuodesta!
    Vaikka noitten kanssa kaikki rahat ja aika menee, ja usein saa sydän syrjällään murehtia, niin ei ilmankaan osaa olla. Murheitten jälkeen (ja välissä) ne onnistumiset ja hyvät hetket tuntuu extra-hyviltä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihan kauheaahan tämä omistaminen on, mutta jokin siinä koukuttaa!

      Poista
  4. Ihana kirjoitus, ja niin paikkansapitävä. Onnea kymmenvuotispäivästä! Vaikka se oma hevonen/poni viekin kaiken liikenevän ajan ja rahat ja melkein järjenkin :D

    Minäkin ostin oman ekan hevoseni reilut 10 sitten, ja vaikka olin pitkään ratsastanut vain yksäreillä ja pitänyt vuokraheppaakin melkein kuin omaa, olin kyllä näin jälkeenpäin katsottuna viaton kuin vastasatanut lumi. Hevosen ostokin meni suoraan "älä osta hevosta näin" -oppaasta, joten olihan siinä sitten kaikenlaista, hm.

    Mutta toisaalta, hevosten kanssa se "vaikeuksien kautta voittoon" -fiilis on vain jotain, mitä ei saa mistään muualta. Koukuttavaa! Ja entäpäs se tunne, kun oma lapsesi kirmaa oman hevosesi kanssa sinivalkoinen rusetti korvallisella kunniakierrosta! Onhan se nyt niin hienoa.

    Ja vastapuolena sitten ne murehtien valvotut yöt ja itketyt itkut. Oman hevosen lopetus otti niin koville että vannoin ihan tosissani, että en enää hanki hevosta. Kului kokonainen vuosi, ja niin vaan yhtenä talvipäivänä kopsutteli ensimmäinen oma varsa alas traikusta, ja sen kanssa on yhteiseloa nyt harjoiteltu 1,5 vuotta. Ei tästä hulluudesta näemmä pääse enää eroon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Järki on kyllä näiden kanssa varmaan lähtenyt jo kauan sitten... Ei tätä täysissä järjissä kestäisi, kai!

      Jos ei olisi välillä tosi hienoa niin olisin varmaan luovuttanut jo aikaa sitten. Muistaakseni se oli Kyra joka sanoi, että 90 prosenttia ratsastuksesta on kärsimystä, mutta se loput 10 prosenttia tekee kaikesta sen arvoista. Tämän voinee yleistää myös omahevoselämään.

      Poista
  5. Onnittelut pyöreistä vuosista :)

    Minäkin tunnistin kaikki nuo kohdat (etenkin kohta 3, esim. koira ei ole yhtään niin hankala pitää terveenä!), mutta toisin kuin muut, uskon että tästä voi päästä eroon. Itse olen nyt päättänyt, että tämä on viimeinen hevonen. Niinhän sitä hevosestakin sanotaan että se on aika lopettaa kun huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä, kai sama pätee hevosharrastukseenkin. Tuntuu, että enemmän tästä on murhetta kuin iloa. Nykyiseen hevoseen en edes ehtinyt kiintyä, kun se jo sairastui ja nyt ajatus on vaan, että hoidan kunnialla loppuun sen minkä aloitinkin ja sitten saa olla. Meneekö siihen 2 viikkoa vai 20 vuotta, en tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista!

      Ymmärrän tuon ajattelutavan aivan täysin! Niin monen kuran läpi on minunkin täytynyt tässä elämäntavassa tarpoa, että en olisi jaksanut näin pitkään ilman rakkautta omia ponejani kohtaan.

      Täytyy myöntää, että jouduin lykkäämään tämän tekstin julkaisua vähän ja syy oli ihan se, että en pystynyt vähään aikaan allekirjoittamaan vitoskohtaa. Muutama sellainen alho on tässä vuosien varrella ollut, että en ole nähnyt poninpidossa pisaraakaan positiivista. Jotenkin olen sitten kuitenkin aina muuttanut mieleni. Siihen varmaan vaikuttaa sekin, että Ruusa on poni, jota en myy vaan jos päätän siitä luopua niin se lähtee taivaslaitumille.

      Poista
  6. Tosi hyvä teksti :) Vähän niinkuin omien lasten kanssa - huolia tulee, rahaa kuluu, omaa aikaa ei oo.. Mutta silti ne on arvokkainta maailmassa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Minullahan ei omaa jälkikasvua ole niin en osaa verrata, mutta jos olisi niin varmaan murehtisin heistä vähintään yhtä paljon. :D

      Poista