tiistai 9. heinäkuuta 2019

Todistettavasti puskaratsukko eli Ruusan kuulumiset

Olen aina kutsunut itseäni puskaratsastajaksi ihan tasomäärityksenä, mutta termin voisi näinä päivinä ottaa ihan kirjaimellisestikin. 

Ruusan kanssa olemme nimittäin taas päässeet puskailun ytimeen eli metsälenkeille. Muutaman kerran olemme nyt eläinlääkärin tuoreimman diagnoosin jälkeen käyneet ratsastuksilla (sunnuntain retki peruuntui migreenin takia), ja kivaa on ollut! 

Yllättävän vaikeaa ottaa vauhdissa kuvia kännykällä, kun ensin pitää näprätä näppäinlukko auki, sitten kamera esiin jne. Etenkin kun poni ei ole halukas seisomaan tätä aikaa paikoillaan. Tässä kuvassa on siksi menty ihan metsään ja poni odottaa toimintaohjeita.

Toimintammehan on suorastaan terveydenhuoltoa, vähintään mielen-sellaista, sillä kuulemma tutkimukset osoittavat metsässä oleilun olevan ihmismielelle lääkettä. Koska olen laiska, en jaksa nyt kaivaa tutkimuksia vaan tämä linkki vie Helsingin Sanomissa julkaistuun kolumniin - viittaustapa ei läpäisisi tieteellistä tai edes journalistista seulaa, mutta blogissa menköön. Tiivistettynä, metsän vehreyden hellivä vaikutus on geeneissämme. 

Koska ratsastavan ihmisen pääkoppaa virkistää myös itse ponin selässä istuskelu, metsälenkin pitäisi olla tuplasti voimaannuttava kokemus. Ja kyllähän se onkin.

Ehkä siinä samoillessa herää Ruusankin sisällä vastaavanlainen eohippuksen elonmerkki. 

Vauhdissa kännykällä kuvaaminen on vielä vaikeampaa. Tässä mennään kyllä polulla, mutta sitä ei oikein näe.
Ainakin toistaiseksi polku on ollut riittävän kimmoisa myös mahdollisen matala-asteisen kaviokuumeen tai muun terveysongelman herkistämille käpälille. Askel vetää ja sileimmillä polunosilla Ruusan tekee mieli vähän laukkaillakin. Eilen teki laukassa jo vähän mieli toppuutella, ettei kyyti muuttuisi tätimakuun turhan töyssyiseksi. Kotiinpäin on saanut joka kerta pidätellä. 

Eli kohtalaisen lupaavaa, vaikkakin ratsastus on toistaiseksi rajoittunut pieniin käyntipainotteisiin maastoihin. Vähän aikaa nyt lähinnä humputellaan tällä viisiin ja katsotaan sitten, löytyisikö moottoria myös kenttätreeneihin.

Ja mikäs tässä on humputellessa, kun alla on puskamopojen aatelia. Voi mennä yksin tai kaverin kanssa, voi samoilla umpimetsässä tai kopsutella tiellä autojen seassa, kaikki onnistuu ilman ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Normaalitilanteessa kaikki vaihteet ovat kuskin käytettävissä ja jarrutkin läpäisisivät katsastuksen. 

Miinuspuolena maastomopossa mainittakoon jatkuva tankkaustarve. Laitumelta häätönsä jälkeen Ruusa on tullut entistä rasittavammaksi puskien verottajaksi. Ratsain tämä ei onneksi toistaiseksi ole yltynyt häiritseväksi, mutta ohjasajossa meinaa kuskilla hermo palaa. 

Kehitystehtäviä molemmille.


4 kommenttia:

  1. Meillä on myös tuo jatkuva tankkaustarve maastossa, vaikka Pallura on laitumellakin!
    Ja käyntimaastothan ovat oikeasti aivan loistavaa treeniä, poluilla kehittyy lihaksisto ihan eri lailla kuin sileällä, vaikka vain käyntiä menisikin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohdullista, että muilla on samanlaista. Nyt olen aloittanut sellaisen koulutuksen, että kiellän ottamasta ilman lupaa ja välillä annan luvan. Tuntuisi lupaavalta. Vaikka tuskin poni tuota "varastelua" lopettaa kokonaan.

      Käyntimaastot ovat tosiaan tehokasta liikuntaa nekin, kun ne tekee tuollaisessa epätasaisessa maastossa. Ihan siinä mukavan kuljeskelun lomassa tulee "puomitreeniä", mäkitreeniä ja taivutteluakin. Uskon, että kun jonkin aikaa tekee näitä puskareissuja niin poni jaksaa kentälläkin paremmin.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Hmm, ihan hyvä idea, mutta en tiedä onko sekistä paljon hyötyä, jos se on niin löysällä että poni pystyy venyttämään eteen-alas. Kuitenkin ohjasajossa olisi se idea, että poni pyöristäisi itseään ja sitä voisi vähän jumppailla.

      Poista