Kohti näyttelytähteyttä - Albertin ensimmäiset treenit naapurissa

Otsikko on hieman ironinen, sillä en odota Albertin elokuiselta näyttelyuran korkkaukselta varsinaista tähteyttä. Itse asiassa en odota joutuvani juoksemaan Albertin kanssa näyttelyssä kuin sen omat kehät. Monikossa, sillä show-luokan lisäksi olemme menossa hakemaan Hippoksen tuomarin mietteet. 

Odotukset Albertin menestyksen suhteen ovat maltillisesti lähinnä kahdesta syystä: ensinnäkin ruunanrupsukan kilpakumppanina 2-vuotiaiden luokassa on aivan hitokseen hieno ori ja toisekseen Albertin ravi on edelleen kateissa. Varmaan jostain vaivainen tämäkin poni. Albert liikkuu kuitenkin puhtaasti, joten en enää jää odottelemaan parempia aikoja vaan vien sen esille sellaisena kuin se nyt on. 

Albert näyttää aika isolta kun vähän nostaa itseään.

Menestyksen sijaan suuret tavoitteet on ladattu Albertin käytökselle. Olen vähän jännittänyt sitä, miten maalaistollo mahtaa siellä hälinän keskellä osata olla - se kun on joskus ollut narun päässä melkoinen lennokki, joka ei innostuessaan pahemmin varo taluttajaa.

Usein hyviä tuloksia saattaa edistää harjoittelu ennen tositoimia, joten viime viikolla panimme treenihousut jalkaan ja lähdimme oikein pois kotipihasta.

Retkelle apureiksi saapuivat poneille jo keväältä tutut minikokoinen ratsastaja Anna ja hänen äitinsä Maria, jota ohjeistin saapumaan paikalle kameran kera. Onhan tämä bloggaaminen kuitenkin semmoista hommaa, että pics or didn't happen, tai ainakin pics or nobody will read. Eli nämä näyttelytreenikuvat ovat Marian ottamia, kiitos niistä (kuvankäsittelyn olen tehnyt minä)!

Hölköti hölköti.

Tilanne vaikutti äksönin suhteen heti lupaavalta, koskapa 24/7-laidunelämään siirtynyt varsa oli lähdön alla nukahtamaisillaan pystyyn.

Anna puntattiin taas Ruusa-ponin karvasatulaan ja minä lähdin matkaan Albert naruriimun päässä. Molemmat varustauduimme asianmukaisesti päätä suojaavin turvavarustein. Ruusa läksi matkaan ihan vain tukiponin ominaisuudessa. Ponitädistä tuntui, että tukea voitaisiin tarvita, kuuluihan matkaan ensikenttävierailun lisäksi myös Albertin neitsytmatka tiellä autojen seassa.   

Suunnitelma oli, että Anna ratsastaisi Ruusalla edellä ja minä taluttaisin Albertia perässä. Herra pitkäkoiven askel kuitenkin osoittautui sen verran vetäväksi, että äitiponia alkoi ahdistaa lapsensa roikunta takapuskurissa. Niinpä siirryimme Albertin kanssa kärkeen, ja siinä pysyimme koko noin 20 minuutin kävelymatkan ajan. 

Albert marssi eteen tyynenä mutta reippaana eikä ihmetellyt juuri muuta kuin yhtä postilaatikkoa - tuota joka hevosen potentiaalista surmaajaa. Postilaatikkoakin poni uskaltautui nuuhkimaan heti, kun näki ettei kädellinen menettänyt lähikontaktissa raajojaan. Autot sen sijaan eivät Albertia pahemmin kiinnostelleet, edes takaa tulevat. Viisas poika, äitiinsä tullut tässä asiassa! 

Sama mistään hätkähtämätön meno jatkui naapurin kentällä. Siellä ei oikein kummastakaan poniyksilöstä ns. lähtenyt. Show-ravia pyytäessäni Albert hölkötti poniravia välittämättä siitä, missä äiti oli, ja Ruusa keskittyi kyttäämään, missä lapsi menee. Ruusa ei ollut selvästikään ihan valmis vielä kulkemaan kentällä, sen verran haluttoman näköistä oli.

Sikäli sattui vähän huono päivä harjoitella näyttelyhälinää, että hälinä puuttui kokonaan. Yleensä tällä ratsastuskoululla on aina menoa ja meininkiä, mutta nyt oli tyyntä kuin kesäyössä, vaikka olimme liikkeellä kuitenkin hyvissä ajoin ennen yötä. Muita hevosiakin näkyi lähinnä kauempana tarhassa.

Porkkana putosi kesken kaiken.

Sentään kenttävierailumme loppuvaiheessa saatiin aineksia draamaan tai sopivissa olosuhteissa jopa tragediaan, kun viereiselle kentälle saapui ratsu.

Totta kai vieraan hevosen näkeminen vieraassa ympäristössä vähän jotain kuohautti nuoren herran sisällä, mutta tilanteesta ei irronnut ainesta mihinkään vetäviin klikkiotsikoihin. Kerran Albert vähän hyppäsi pystyyn. Ja toisen hevosen ilmestyttyä alkoi muuten raviinkin löytyä vähän ilmaa kavioiden alle. Että ehkä varsaa ei näyttelyssä - ainakaan ensimmäisessä kehässä - tarvitse hinata perässä kuten kotipihassa. 

Näin hurjaksi se yltyi kerran.

Treenit antoivat toivoa myös siitä, että näyttelyreissusta selvittäisiin ilman fyysisiä vaurioita. Vaikka Albert harjoituksessa vähän innostui lajitoverin näkemisestä, se ei pyrkinyt pois hanskasta.

Albertin käytös oli osittain yllätys ja osittain ei. Varsalla on nimittäin kaksi puolta. Yksi puoli on se Albert, joka saa p-halvauksen ihmisen näkökulmasta pikkuasioista ja taistelee likipitäen kuolemaan saakka. Sitten taas toinen Albert on aika jännissäkin paikoissa täysin cool. Cooli puoli on koko ajan vallitsevampi, mutta silti uusiin tilanteisiin päätyessä ei koskaan voi etukäteen olla täysin varma, kumpi Albert on tarttunut matkaan.

Jää nähtäväksi, astuuko autosta Ypäjällä varsaversio jekyllistä vai hydestä. 

Ehkä myös ihmisen pitäisi juosta vähän tarmokkaammin, tosin tässä taidetaan jo hidastaa.

Kyllä, nimenomaan autosta astuu poni. Nythän näyttää tosiaan vahvasti siltä, että näyttelyreissu toteutuu, sillä Maria osasi vinkata henkilön, joka vuokraa B-kortilla ajettavaa hevosautoa!

Ja aivan kuin tässä ei olisi iloa riittämiin, Marialla ja Annalla on kyseisenä viikonloppuna aikaa näyttelyreissulle eli meidän ei ponien kanssa tarvitse edes lähteä reissuun keskenämme. 

Kyytitehtävän menestyksekkäästä suorittamisesta innostuneena varasin auton saman tien vielä elokuun 18. päiväksikin. Kyseisenä sunnuntaina ULHO (Uudenmaan hevosenomistajat) järjestää Vermossa ison mätsärin. Ilmoitin sinne maailman parhaita ponnyja peräti kaksin kappalein, toivotaan että suostuvat Ypäjä-reissujensa jälkeen vielä lastautumaan. 

Ai kamala. Kuva on hyvä, mutta onko varsani oikeasti näin kamalassa kasvuvaiheessa vai näyttääkö vain, kun se seisoo noin kasassa?

Jes, pitkästä aikaa kunnon näyttelymeininkiä luvassa! 

Viimevuotista pikkumätsäriä ja ktk-näyttelyä lukuun ottamatta en ole omaponiharrastanut näyttelyitä sitten kesän 2015! Viime viikonlopun welsh-näyttelyssä Sastamalassa alkoi kyllä toden teolla jo poltella kehään. (Siellä näyttelyssä muuten ostin myös yhdistykseltä valkaisukalkkia eli sukkajalatkin saadaan Ypäjällä asianmukaiseen kuosiin.)

Ypäjällä en odota Ruusaltakaan mitään luokkavoittoa kummempaa (jos sitä ei tule, olen erittäin pettynyt - Ruusa nimittäin kisaa luokassaan vain itsensä kanssa). Jo parhaan tamman valinnassa tulee niin kova kaveri vastaan, että liikkumisongelmien himmentämä (ex)näyttelytähtemme todennäköisesti saa sen jälkeen lähteä kotimatkalle. Silti on kiva päästä sen kanssa pitkästä aikaa reissuun. Toivottavasti Ruusa löytää sisäisen show-poninsa uudelleen, ja Albert ensimmäistä kertaa.

Ja ennen sitä pitäisi ehkä selvittää tämä Leningrad cowboys -vaikutteinen frisyyri, jonka Albert oli laitumella itselleen loihtinut:

P.S. Jos olet kuvaaja ja harkitset, pitäisikö jompaan kumpaan tilaisuuteen lähteä niin täällä on hyville kuville ainakin jo yksi varma ostaja!